Unioniehdotus ojennetaan kuningatar Annelle.

Queensburyn ja Doverin herttuat esittelevät unioniehdotusta
kuningatar Annelle.

© Mary Evans/IBL

Englanti lahjoi köyhän Skotlannin – ja näin syntyi Iso-Britannia

Kun Skotlanti 1700-luvun alussa oli lähellä konkurssia, Englannille koitti mahdollisuus saada naapurinsa uuteen liittoon – Isoon-Britanniaan. Suunnitelman toteuttamiseksi Englanti käytti vakoilua, lahjontaa ja propagandaa.

lauantai 13. lokakuuta 2018 teksti Pelle Stampe

Kauan ennen kuin englantilainen kirjailija Daniel Defoe tuli tunnetuksi romaanistaan Robinson Crusoe, hän toimi vakoojana Skotlannissa. Defoen tehtävänä oli tutkia skotlantilaisten mielipiteitä ja raportoida niistä työnantajalleen. Kirjeessään esimiehilleen 1706 hän kirjoitti: "Minun on koko ajan oltava hyvin varovainen, ettei villi kansanlauma pääse murskaamaan kalloani – pelkkä englantilainen nimi saa heidät näkemään punaista."

Englannin ulkopoliittinen tavoite oli keskiajalta lähtien ollut luoda unioni, johon Englanti, Wales, Irlanti ja Skotlanti kuuluisivat. Skotit puolestaan kävivät pitkää ja raskasta taistelua itsenäisyytensä säilyttämiseksi.

Jaakko I hallitsi Englantia ja Skotlantia

1603 englantilaiset pääsivät lähemmäksi tavoitettaan, kun Jaakko I:stä tuli ensimmäinen sekä Englannin että Skotlannin hallitsija. Maat olivat kuitenkin kaukana yhdistymisestä. Virallisesti Skotlanti oli edelleen itsenäinen valtio omine parlamentteineen, joka ei antanut Englannin parlamentin määrätä itseään. Skotit kieltäytyivät muun muassa kannattamasta englantilaisten ehdotusta, jonka mukaan vain protestantit voisivat istua valtaistuimella. He kieltäytyivät myös nostamasta veroja kustantaakseen yhden Englannin monista sodista Ranskaa vastaan.

1700-luvun alussa skotlantilaiset vetivät miehensä pois Englannin armeijasta. Englannin parlamentti vastasi kauppaboikotilla. Unionin vastustajat toivoivat luonnollisesti, että jännitteet aiheuttaisivat välirikon, kun taas toiset yrittivät sovitella. Englanti oli syvästi sekaantunut Espanjan kruununperimyssotaan, joka vaikutti koko Eurooppaan ja sen pohjoisamerikkalaisiin siirtokuntiin vuosina 1701–14. Kaikkein viimeiseksi Englanti halusi, että itsenäinen Skotlanti asettuisi tukemaan Espanjaa.

Taloudellisesti Skotlannilla ei ollut välirikolla paljon voitettavanaan. Englanti oli sen vientimarkkinoista kirkkaasti suurin. Ilman sitä Skotlannin suuret taloudelliset ongelmat pahenisivat – koko maa oli 1700-luvun alussa ollut lähellä taloudellista romahdusta. Skotlannin sato oli 1690-luvulla useaan otteeseen epäonnistunut, ja kauppasota teki lähes mahdottomaksi viedä tavaroita Euroopan mantereelle.

Vuoden 1707 unionilaki on nykyään esillä Lontoon Parlamenttitalossa.

© Bridgeman/IBL

Uusi-Kaledonia epäonnistui surkeasti

Skotlanti oli myös menettänyt omaisuuden yrittäessään perustaa maalleen siirtokuntaa Panamaan. Siirtomaan ansiosta skotit olisivat voineet käydä kauppaa Aasiassa Englannin laivastosta riippumatta. Company of Scotland perustettiin keräämään varoja siirtomaan perustamiseen ja hallintoon, ja muutamassa viikossa yhtiö keräsi 400 000 Englannin puntaa kaikilta yhteiskunnan aloilta. Kerätty summa vastasi lähes kolmasosaa Skotlannin väestön koko varallisuudesta.

1698 Panamaan saapui 1 200 skotlantilaista, ja he perustivat Uuden-Kaledonian. Mutta retkikunnasta tuli katastrofi. 900 siirtomaalaista kuoli nälkään ja tauteihin ensimmäisenä vuonna. Siirtomaa hylättiin jo 1699, Company of Scotland meni konkurssiin, ja sijoittajat menettivät kaikki rahansa. Tässä tilanteessa Skotlannilla ei todellakaan ollut varaa kauppaboikotteihin.

Unionista lakiehdotus vuonna 1706

1700-luvun alkupuolella molempien maiden johtajat olivat kiinnostuneita unioniajatuksen elvyttämisestä. Lokakuun 9. päivänä 1706 Englannin ja Skotlannin parlamenttien hyväksyttäväksi tuotiin lakiehdotus Acts of Union.

Laki laadittiin niin, että Skotlannin parlamentin jäsenet saisivat kaikki mahdolliset syyt äänestää sen puolesta. Useimmat heistä kannattivat itsenäistä Skotlantia, mutta monet olivat menettäneet varansa Company of Scotlandin kaatumisessa. Siksi lakiehdotuksessa 15 pykälää 25:stä tarjosi lupauksia taloudellisesta avusta eri muodoissa.

Skotlantilaisia ei kuitenkaan ollut niin helppo vakuuttaa. Yhteisessä parlamentissa skotlantilaiset jäsenet olisivat vähemmistö, ja englantilaiset voisivat enemmistönä äänestää heidät kumoon jopa Skotlannin asioissa.

Tavallisten skotlantilaisten keskuudessa Englannin vastustus oli vielä suurempaa. Kukaan ei ollut unohtanut Englannin lukuisia valloitusyrityksiä läpi historian. He tiesivät myös, kuinka huonosti englantilaiset kohtelivat irlantilaisia eivätkä olleet kiinnostuneita samasta kohtalosta. Kirkon sisälläkin unionia vastustettiin laajalti. Skotlannissa hallitsivat presbyteerit, jotka vastustivat Englannin anglikaanista kirkkoa leimannutta hierarkkisuutta.

Daniel Defoe.

© National Maritime Museum

Daniel Defoe ryhtyi vakoojaksi

Englantilaiset poliitikot ymmärsivät, että sopimuksen sisältämät taloudelliset porkkanat eivät riittäisi. Niinpä varakkaat unionia kannattavat englantilaiset maksoivat vielä suuria lahjuksia Skotlannin parlamenttiedustajille.

Unionin puolestapuhuja David Boyle sai suuren summan rahaa muiden parlamentin jäsenten voitelemiseen ja taivutteluun. Lisäksi lähetettiin vakoojia soluttautumaan unionin vastustajien joukkoon. Näistä vaikutusvaltaisin oli Daniel Defoe.

Defoe omistautui kirjoittamaan poliittista ja uskonnollista satiiria, jossa kritisoi maan konservatiivisia voimia poliittisen ja uskonnollisen suvaitsevaisuuden puutteesta. Näistä hänet tuomittiin oikeudessa 1703 raskaisiin sakkorangaistuksiin, kolmeen päivään häpeäpaalussa sekä vankeuteen.

Edinburghiin salaiseksi agentiksi

Ahdingossaan hän kirjoitti vaikutusvaltaiselle ystävälleen, joka tunsi ulkoministeri Robert Harleyn, ja tarjosi palvelujaan poliittisena kirjoittajana. Harley oli myös Englannin vakoojaverkon johtaja, ja Defoe vapautettiin, kun hän lupautui Harleyn palvelukseen. 

Pian tämän jälkeen hän alkoi julkaista poliittista lehteä The Review, jossa hän kehui Englannin ja Skotlannin välisen liiton lukuisia etuja.

Kun Skotlannin parlamentti alkoi neuvotella unionista syksyllä 1706, Robert Harley lähetti Defoen Edinburghiin salaisena agenttina. Hänen tehtävänsä oli tehdä kaikkensa sen varmistamiseksi, että sopimus hyväksyttäisiin. Presbyteeri Defoe käytti Skotlannissa peitetarinaa, että häntä oli Englannissa vainottu uskonnollisesti ja poliittisesti.

Unionia vastaan puhkesi protesteja 1706 muun muassa Glasgowssa.

Defoesta tuli kirkon neuvonantaja

Edinburghiin saapumisensa jälkeen Defoe palkattiin Skotlannin kirkon ja Skotlannin parlamentin unionistien neuvonantajaksi. Nyt hän sai kuulla kaikki unioniin liittyvät salaisuudet ja keskustelut: "Minut on vihitty kaikkiin heidän hullutuksiinsa, eikä kukaan epäile minun toimivan englantilaisten kanssa yhteistyössä", Defoe kirjoitti Harleylle. Samalla kun toimi Skotlannin parlamentin lobbaajana, Defoe alkoi skotlantilaisilla salanimillä julkaista pamfletteja, joissa mainosti unionin hyötyjä.

Sekä pamfleteissa että neuvonantajana hän antoi tilaa myös unioninvastaisille väitteille, mutta varmisti aina saavansa viimeisen sanan. Unionin vastustajien parhaat argumentit hän joko pilkkasi kumoon tai jätti huomiotta. Kirjeet Harleylle osoittavat, että työ oli vaikeaa: "Jokaista unionia kannattavaa skottia kohti on 99 vastustajaa".

Kapinointia skotlantilaiskaupungeissa

Pitkien neuvottelujen jälkeen unionisäädöksen 25 kohtaa hyväksyttiin yksi kerrallaan lokakuussa ja marraskuussa 1706. Tämä käynnisti sarjan väkivallantekoja Skotlannin kaupungeissa. Unionin vastustajat usuttivat mielenosoittajia väittämällä, että skotlantilaiset menettäisivät unionissa itsenäisyytensä, identiteettinsä ja uskontonsa.

Defoe raportoi vakavasta tilanteesta Harleylle: "Minun on valitettavasti ilmoitettava, että täällä on syttynyt sota." Väkivalta mielenosoittajien ja poliisin välillä leimahteli, ja useita kuoli.

Protesteista huolimatta yhdistyminen lopulta hyväksyttiin 16. tammikuuta 1707 110:llä äänellä 69:ää vastaan, ja unioni tuli voimaan 1. toukokuuta 1707. Maiden parlamentit yhdistettiin, ja Iso-Britannia syntyi.

Englannin kuningatar Annesta tuli Ison-Britannian ensimmäinen hallitsija, kun unioni 1707 perustettiin.

Fakta: Näin Iso-Britannia muodostui

Englanti: 7 valtakuntaa: Kuningas Athelstan valloitti Northumbrian kuningaskunnan 927 ja kokosi East Anglian, Essexin, Kentin, Mercian, Sussexin, Wessexin ja Northumbrian seitsemän kuningaskuntaa Englanniksi.

Irlanti: Yhä lisää oikeuksia: Englannin kuningas Henrik II valloitti Irlannin 1172. Vuoden 1798 kapinan jälkeen irlantilaiset saivat useita oikeuksia. Maa liittyi Isoon-Britanniaan ja sai jäseniä brittiläiseen parlamenttiin 1801. Vuonna 1922 Irlannin tasavallasta tuli itsenäinen, kun taas Pohjois-Irlanti pysyi osana Isoa-Britanniaa.

Wales: liitettiin keskiajalla: Englannin kuningas Edvard I valloitti Walesin 1282, ja maasta tuli virallisesti osa Englantia 1284. 

Skotlanti: Jakoi Englannin kanssa kuninkaan: Jaakko VI peri Skotlannin kruunun äidiltään Maria Stuartilta. 1603 hän peri myös Englannin kruunun lapsettomalta sukulaiseltaan Elisabet I:ltä. Englanti ja Skotlanti pysyivät kuitenkin suvereeneina valtioina, kunnes liittymissopimus 1707 hyväksyttiin.

Ehkä sinua kiinnostaa...