Suoneniskentää käytettiin pitkälle modernille aikakaudelle. Kuva vuodelta 1922.

© Wellcome images

Suoneniskentä – vaarallista lääkintää

Hän oli selvinnyt Yhdysvaltain sisällissodasta ja kahdeksasta vuodesta maan ensimmäisenä presidenttinä. Sitten hänen kurkkunsa tuli kipeäksi, ja hänen lääkärinsä suositteli suoneniskentää. 16 tuntia myöhemmin 67-vuotias George Washington oli kuollut. Suoneniskentä oli jälleen saanut uuden uhrin.

lauantai 15. joulukuuta 2018 teksti Tord Ajanki

Myöhään illalla 14. joulukuuta 1799 George Washington, Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti, kuoli. Kuolinsyyksi julistettiin nielutulehdus. Se ei kuitenkaan yleensä ole tappava muuten terveelle 67-vuotiaalle. Myöhemmin kuolinsyy kyseenalaistettiin.

Todennäköisesti Washington kuoli saamaansa hoitoon – suoneniskentään. Elämänsä viimeisten 16 tunnin aikana hän menetti puolet verestään, jota valutettiin hänen suonistaan noin kolme litraa. 

Suoneniskentä oli yleishoitokeino

Washingtonin lääkärit eivät tehneet virheitä. Yli kahden tuhannen vuoden ajan suoneniskentää oli pidetty yleishoitona esimerkiksi aivohalvaukseen, hinkuyskään, epilepsiaan, melankoliaan, ylipainoon, kihtiin, tuberkuloosiin ja hammassärkyyn. Nykyään lääkärit ovat yksimielisiä siitä, että suoneniskentä ainoastaan heikentää jo valmiiksi sairasta potilasta.

Alkaen aina ”lääketieteen isän” Hippokrateen päivistä yli 2 000 vuotta sitten kukaan ei ollut uskaltanut kyseenalaistaa vallinnutta oppia. Menisi vielä pari vuosikymmentä 1800-luvun puolelle, ennen kuin rohkeat lääkärit alkoivat etsiä vaihtoehtoja ikivanhalle tavalle valuttaa verta.

Hippokrateen teoria kehon nesteistä

Hippokrates oletti, että kaikki sairaudet johtuivat elimistön nesteiden epätasapainosta. Jos lääkäri onnistui palauttamaan tasapainon, potilaan tila koheni tai hän parani. Hänen vävynsä Polybos vetää yhteen ruumiinnesteiden roolit. ”Ihmisen ruumiissa on verta, limaa, keltaista sappea ja mustaa sappea, jotka muodostavat hänen ruumiinsa luonteen ja jotka ovat sairauden ja terveyden perusta. Ihminen on siten terveimmillään, kun nämä aineet ovat sekoituksensa, vahvuutensa ja määränsä puolesta oikeassa suhteessa toisiinsa. Jos sitä vastoin jotain näistä aineista on liian vähän tai liikaa tai sitä erittyy elimistössä erikseen eikä yhdessä muiden kanssa, hän kärsii.”

Piirros osoittaa lääkäreille, mistä kohtaa suoneniskentä tulee suorittaa eri sairauksissa. Oikealla suoneniskentäväline, englanniksi fleam, 1850-luvulta.

Eroon ylimääräisestä limasta

Oli useita tapoja vaikuttaa ruumiinnesteiden suhteeseen, mutta suoneniskentä oli kaikkein yleisin. Sen tarkoituksena oli poistaa ylimääräinen lima.

Eräässä Hippokrateen nimiin laitetussa teoksessa kerrotaan keuhkokuumeen syistä ja hoidosta.

”Keuhkotulehdus puhkeaa, kun lima ja sappi lähtevät liikkeeseen ja kertyvät keuhkoihin lämmön vetäessä niitä puoleensa läheisistä elimistä ja siten niiden määrä kasvaa aiempaan verrattuna. Kun keuhkot ovat vetäneet sisäänsä nesteitä,ja lima ja sappi istuvat tiukassa, keuhkot alkavat mätänemään.”

”Sellaisessa tapauksessa kannattaa avata niin kutsuttu perna- tai maksasuoni sen mukaan, mille puolelle tauti on asettunut. Tällä tavalla kyljissä ja muualla tuntuva kipu lievittyy, sillä sappi ja lima, joka on suonissa virtaavassa sairastuneessa veressä, virtaa sen mukana samalla ulos.”

Läheltä vai kaukaa?

Lääkäri tai monesti parturi, joka tunsi partaveitsen käytön, leikkasi viillon verisuoneen ja antoi veren valua tavoitteenaan palauttaa potilaan ”terveet nesteet”.

Kiisteltiin siitä, minne viilto piti tehdä, pitikö sen olla lähellä vai kaukana paikasta, joka oli kipeä, mutta itse hoitomenetelmää ei kyseenalaistettu. Puhdasoppiset, joilla oli juurensa antiikin lääketieteessä ja sen opissa ruumiinnesteistä, olivat sitä mieltä, että suonta tuli iskeä mahdollisimman läheltä ongelman ydintä. Keskiajalla levisi arabialainen oppi, jonka mukaan piti päinvastoin valuttaa verta mahdollisimman kaukaa kipeästä paikasta.

Väittelyille suoneniskennän oikeasta paikasta pantiin paljon painoarvoa. Jopa niin paljon, että ranskalainen professori ja lääkäri Pierre Brissot pakotettiin vuonna 1514 lähtemään maanpakoon hänen kirjoitettuaan vallitsevaa koulukuntaa vastaan. 

Suoneniskentää pidettiin toimivana hoitona useimpia vaivoja vastaan. Etualalla oleva mies hyödyntää kuitenkin erilaista lähestymistä selkävaivaansa. 

© Wellcome images

Suoneniskentään uskottiin vahvasti

Tiettyinä ajanjaksoina tapahtui selviä ylilyöntejä. Ennen kaikkea Ranskassa iskettiin paljon suonta. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla verta laskettiin partureissa, kodeissa, sairaaloissa ja lääkäreiden vastaanotoilla.

Eräs voimakkaimmin suoneniskennän puolesta puhuneista oli lääkäri Francois Brousais. Napoleonin armeijan kenttälääkärinä hänen yksinkertaisilla sairausopeillaan oli suuri vaikutus. Hänen mukaansa kaikissa sairauksissa oli kyse tulehduksesta, jonka keskus oli vatsassa tai suolistossa. Hoito oli yhtä suoraviivaista kuin diagnoosikin – ruumiinnesteiden valuttaminen. Mitä enemmän nesteitä saataisiin ulos, sitä parempi, opetti Brousais.

Kun potilas kuoli verenhukkaan, kuten esimerkiksi George Washingtonille vaikuttaa käyneen, vika oli potilaassa eikä hoitomenetelmässä. 

Sairauksien syyt olivat kehossa

Oppi ruumiinnesteiden epätasapainosta toi lääkäreille tarkoituksen. Koska sairauksien syytä etsittiin kehon sisältä, siihen oli myös mahdollisuus vaikuttaa. Syy ei enää ollut jumalten viha, paha silmä, noituus tai muut maagiset syyt, jotka olivat toimineet selityksinä ennen Hippokratesta.

Maagiset selitysmallit eivät koskaan kokonaan kadonneet, mutta kehitys kulki silti kohti tieteellisempää näkemystä sairauksista. Ajan myötä antiikin aikana kehitetyistä opeista ja hyväksytyistä menetelmistä tuli niin vakiintuneita, että hyvin harva uskalsi asettua niitä vastaan. 

Lääkäri käyttää iilimatoja potilaan pahan veren poistamiseen. Menetelmää käytettiin Intiassa tuhansia vuosia ennen kuin se löi läpi Euroopassa 1800-luvun alkupuolella. 

© Wellcome images & Shutterstock

Muutama vuosikymmen 1800-luvun puolella pelottomat yksittäiset lääkärit alkoivat vähentää suoneniskentää, suolentyhjennystä ja oksennuskuureja luultavasti myötätunnosta uupuneita ja huonovointisia potilaita kohtaan. Tällaisissa tapauksissa vaikutti usein siltä, että mitä vähemmän he hoitivat, sitä paremmin potilaat selvisivät. 

Pierre Alexandre Louis

Eräs uudistusmielisistä lääkäreistä oli Pariisin Hôpital de la Charitéssa potilaita hoitanut Pierre Alexander Louis. Hän oli ensimmäisiä, jotka käyttivät tilastollisia menetelmiä todistaakseen, että uudet menetelmät olivat parempia. Hän vertasi kahta saman diagnoosin saaneiden potilaiden ryhmää. Toista hän hoiti perinteisin menetelmin, toista ei ollenkaan. Hänen tutkimuksensa paljastivat, että mahdollisuudet selvitä esimerkiksi keuhkokuumeesta olivat kolme kertaa paremmat ilman hoitoa kuin iskemällä suonta.

Ehkäpä lepo olisi parantanut myös George Washingtonin.

Ehkä sinua kiinnostaa...