Neuvostosotilaat etenevät kaupungin raunioiden keskellä.

© RIA Novosti archive, image #44732 / Zelma / CC-BY-SA 3.0

Stalingradin taistelu – verinen kamppailu raunioissa

Saksalaisten piti valloittaa Stalingrad päästäkseen Neuvostoliiton öljykentille. Samasta syystä puna-armeijan oli pysäytettävä heidät hinnalla millä hyvänsä. Hinnan maksoivat siviilit, jotka pakenivat pommeja tai piilottelivat raunioituvassa kaupungissa.

lauantai 9. helmikuuta 2019 teksti Christer Bergström

Taistelut raivosivat viisi päivää 90 metriä pitkän ja 50 metriä leveän ja 35 metriä korkean betonikolossin ympärillä. Saksalaiset olivat vallanneet viljasiilon 14. syyskuuta 1942, mutta neljä päivää myöhemmin Neuvostoliiton sotilaat tekivät vastahyökkäyksen ja kaappasivat siilon takaisin. He muuttivat sen linnakkeeksi, joka esti Saksan etenemisen Stalingradin eteläosassa.

"Panssarivaunujen tukemana pataljoona hyökkää rehusiilolle, josta tupruaa paksua savua – vilja palaa. Kärsimme raskaita tappioita. 200 miehestä jäljellä on vain 60. Viljasiiloa eivät puolusta ihmiset vaan paholaiset, johon eivät tuli eivätkä luodit pure."

Näillä dramaattisilla sanoilla eräs saksalainen sotilas kuvasi taistelua siilosta. Saksalaiset lähettivät kaksi divisioonaa vastarintaa rikkomaan, mutta kaikki hyökkäykset torjuttiin – kymmenen hyökkäystä yksin 18. syyskuuta. Puolustajat eivät antautuneet edes silloin kun siilo oli saarrettu.

40 sotilasta puolusti siiloa

Eräs heistä, neuvostosotilas Andrei Tshozjanov, kertoi myöhemmin:

"Räjähdykset ravistelivat koko rakennusta. Savu sokeutti meidät, mutta rohkaisimme toisiamme huudoilla. Seuraavana päivänä taistelut etenivät rakennuksen sisälle. Kuulimme vihollisen hengityksen ja askelet, mutta emme nähneet heitä paksussa savussa, joten ammuimme ääniä kohti."

Lopulta Stuka-pommikoneiden hyökkäysten jälkeen saksalaiset onnistuivat 22. syyskuuta valtaamaan nyt jo täysin tuhoutuneen siilon. He yllättyivät löytäessään rakennuksen sisältä 40 neuvostosotilasta – ei enempää. Nämä olivat pidätelleet kahta saksalaista divisioonaa viiden päivän ajan. Andrei Tshozjanov otettiin kiinni ainoana eloonjääneenä. Kranaatin räjähdys oli lyönyt hänet tajuttomaksi viimeisenä päivänä, ja kun hän tuli tajuihinsa 25. syyskuuta tai 26. syyskuuta, hän huomasi olevansa sotavankina.

Saksalaiset pommittavat viljasiiloa, jota puolusti vain 40 venäläissotilasta.

© Bundesarchiv

Molotov-Ribbentrop-sopimus

Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin luuli pelastaneensa maansa sodalta, kun hän elokuussa 1939 heitti kaikki periaatteensa ikkunasta ja allekirjoitti hyökkäämättömyyssopimuksen Hitlerin Saksan kanssa. Mutta tämä oli Hitleriltä vain peliliike: hän halusi turvata selustansa voidakseen vapaasti hoidella ensin Puolan, sitten Ison-Britannian ja Ranskan. Oikeasti hänen päätavoitteenaan sodassa oli tuhota kommunismi ja vallata "elintilaa" idästä.

Kesäkuussa 1940 Ranska antautui saksalaisten tuhottua maan armeijan ja työnnettyä britit pois mantereella. Samassa kuussa Hitler alkoi suunnitella operaatio Barbarossaa – suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.

Operaatio Barbarossa

Stalin kieltäytyi kuuntelemasta varoituksia tulevasta saksalaishyökkäyksestä. Niinpä Neuvostoliiton puna-armeija ei ollut varautunut Hitlerin 22. kesäkuuta 1941 alkaneeseen invaasioon. Operaatio Barbarossa, kuten hyökkäystä kutsuttiin, oli täysi katastrofi Neuvostoliitolle. Muutaman kuukauden aikana kuoli miljoonia venäläisiä – sekä siviilejä että sotilaita – ja maa menetti taloudellisesti tärkeimpiä alueitaan. Saksalaiset kävivät puhdasta tuhoamissotaa, jonka tarkoitus oli, että kymmenet miljoonat neuvostoliittolaiset menehtyisivät.

Neuvostoliiton vastainen sota ei kuitenkaan osoittautunut yhtä helpoksi kuin aluksi luultiin. "Meidän ei tarvitse kuin potkaista ovi sisään, niin koko synkkä rakennus romahtaa", Hitler sanoi.

Saksalaiset uskoivat, että venäläiset eivät olisi motivoituneita puolustamaan kommunistista järjestelmäänsä.

Korkea taistelumoraali

Totuus oli kuitenkin toisenlainen. Saksalainen Joachim von Schwerin muisteli sotaa jälkeenpäin:

"Venäjän sotilas osoittautui jo sotaretken alussa paljon kovemmaksi vastukseksi mitä saksalaiset joukot olivat aiemmin kohdanneet. Hän oli taitava puolustuksessa ja urhea hyökkäyksessä. Hän toimi järkevästi etenkin pimeässä taistellessa. Puolustuksessa hän kesti viimeiseen mieheen."

Neuvostosotilaat eivät suostuneet luovuttamaan Stalingradia, vaikka saksalaisilla oli taistelun alussa enemmän sotilaita ja kalustoa. 

© Roger Viollet/Getty

Saman kuvan antaa Saksan armeijan raportti vuoden 1941 lopulta:

"Mitä oli tapahtunut venäläiselle, joka 1914–17 juoksi karkuun tai nosti kätensä ylös heti kun tulimyrsky yltyi? Nyt hän jää bunkkeriinsa ja pakottaa meidät polttamaan hänet, hän paistuu elävältä panssarivaunuunsa, ja hänen lentäjänsä tulittaa meitä vielä silloinkin, kun hänen lentokoneensa palaa. Mitä venäläiselle on tapahtunut? Ideologia on muuttanut häntä!"

Venäläiset sotaveteraanit ovat väittäneet, että lokakuun vallankumous 1917 ja 1920- ja 1930-lukujen sosiaalinen kehitys loivat venäläisiin nuoriin innostusta ja optimismia. He näkivät edistystä kuukausittain ja uskoivat saavuttavansa maanpäällisen onnelan jo lähitulevaisuudessa. Monet luulivat jopa poliittisen vainon aaltojen 1930-luvulla johtuvan vain joistain korruptoituneista virkamiehistä, ja he olettivat vainojen päättyvän pian.

Poliittiset komissaarit

Kun natsi-Saksa hyökkäsi maahan vuonna 1941 ja uhkasi tuhota sen, miljoonat nuoret venäläiset kävelivät rekrytointitoimistoihin. Taistelussa he osoittautuivat pelottomiksi ja uhrautuviksi – he olivat valmiita suojelemaan maataan oman henkensä kaupalla.

Rintamalla heitä valvoivat poliittiset komissaarit, jotka pitivät sotilaille säännöllisesti eräänlaisia "piristyspuheita" – poliittisia luentoja täynnä enemmän tai vähemmän todenperäistä sotapropagandaa. Niitä maustettiin tarinoilla aseveljien sankaruudesta sekä kuvauksilla rumimmista teoista, joita saksalaiset olivat siviiliväestölle tehneet: tapauksia riitti mistä ammentaa. Kirjeet, päiväkirjat ja veteraanien muistelmat vahvistavat kuvaa venäläisten korkeasta taistelumotivaatiosta.

Kyse oli ennen kaikkea etnisten venäläisten taistelumotivaatiosta, toisin sanoen niiden, jotka edustivat enemmistöä Neuvostoliiton väestöstä. Jo ennen kuin Stalin nousi valtaan Lenin oli arvostellut häntä siitä, että tämä syrji muita ihmisryhmiä kuin venäläisiä – jopa omaansa, georgialaisia. Stalinin valtakaudella tämä vain paheni. Hänellä oli suuri henkilökohtainen vastuu Ukrainan nälänhädästä 1930-luvulla, ja hän karkotti Neuvostoliitosta satojatuhansia etnisiin vähemmistöihin kuuluneita.

Kenraali Geogi Žukov (vasemmalla) johti puna-armeijan vastahyökkäystä Stalingradissa, ja Friedrich Paulus komensi Saksan 6. armeijaa.

Žukovin vastahyökkäys

Mutta etnisten venäläisten taistelutahto riitti Neuvostoliiton pelastamiseen. Talvella 1941–42 kenraali Georgi Žukovin johtama puna-armeija aiheutti saksalaisille katkeran tappion aivan Moskovan porteilla. Žukovin vastalauseista huolimatta Stalin kuitenkin käski, että Neuvostoliiton vastahyökkäyksen piti olla koko 1 600 kilometrin pituisen rintaman mittainen.

Niinpä vastahyökkäys vesittyi. Ratkaisevaa voittoa saksalaisesta armeijaryhmästä Moskovan länsipuolella ei tullut, ja laajamittaiselta offensiivilta loppuivat voimat.

Keväällä 1942 itärintaman tilanne muistutti kahta nyrkkeilijää, jotka mukiloivat toisiaan erän toisensa jälkeen, kunnes kumpikin on täysin uupunut.

Tavoitteena öljykentät

Aloitteen teki Saksa. He huomasivat, että taistelu Moskovasta ei enää kannattanut, ja ottivat tavoitteekseen iskeä Neuvostoliiton talouden Akilleen kantapäähän – Kaukasuksen öljykenttiin.

28. kesäkuuta 1942 Hitler käynnisti tätä varten toisen kesäoffensiivinsa. Stalin uskoi, että hyökkäys tähtäisi Moskovaan, joten hän oli keskittänyt sinne voimakkaimmat sotilasyksikkönsä. Niinpä saksalaisilla oli ylivoima etelässä, ja he pyyhkivät vastustajillaan pöytää. Ensin he varmistivat sivustansa. Sitä varten miehitettiin Donetsk ja Don-jokien välimaasto heinäkuun 1942 aikana.

Taistelu Stalingradista

Elokuussa 1942 offensiivi suunnattiin etelään Kaukasukselle. Samaan aikaan lähetettiin kaksi saksalaista armeijaa, 6. ja 4. armeija kohti Stalingradia idässä. Toisinaan väitetään, että molemmat osapuolet keskittivät niin paljon resursseja Stalingradiin, koska kaupungilla oli Stalinin nimi. Mutta paljon tätä tärkeämpää oli kaupungin strategisesti keskeinen sijainti. Koska kaupunki sijaitsi Volgajoen länsirannalla, sen valtaaminen mahdollistaisi saksalaisille heidän Kaukasiaan tunkeutuvan armeijaryhmänsä suojelemisen venäläisten vastahyökkäyksiltä. Stalingradista saksalaiset voisivat lisäksi katkaista Volgan tärkeimmän neuvostoöljyn kuljetusreitin.

Žukov saartoi Saksan 6. armeijan pihtiliikkeellä.

© Sovfoto/Getty

Katutaisteluja Stalingradissa

Neuvostoliiton sotilaiden sinnikkyys ja uhrialttius ei ollut missään niin tärkeää kuin Stalingradin taistelun aikana. Saksan 6. armeija kenraali Friedrich Paulusin johdolla oli suurin koko sodan aikana ja käsitti yli 300 000 miestä. Mutta Neuvostoliiton 62. armeija, jossa oli vain 40–50 000 miestä, yksinkertaisesti kieltäytyi luovuttamasta.

Venäläiset pakenivat saksalaisten ylivoimaa kirjaimellisesti maan alle – alas Stalingradin viemäreihin – ja nousivat sieltä aina iskemään saksalaisten selustaan.

Saksalaiset juuttuivat sotaan, jota he itse nimittävät "rottasodaksi": armottomiin mies miestä vastaan -taisteluihin jokaisesta talosta, jokaisesta huoneesta ja kosteasta viemäristä. Saksalainen sotilas kuvasi myöhemmin epätoivoisia taisteluita näin:

"Taisteluja käydään käytävillä palaneiden huoneiden välillä tai ohuilla katoilla kerrosten välillä. Tämä on jatkuvaa taistelua ympäri vuorokauden. Pommitamme toisiamme kranaateilla kerroksista toiseen. Taistelemme savussa keskellä kranaatinhylsyjä, verilammikoita, hajonneita huonekaluja ja irronneita ruumiinosia."

Kuudes armeija joutui Žukovin saartoon

Samaan aikaan Žukov, joka oli kutsuttu Stalingradiin johtamaan taistelua, keräsi uusia neuvostojoukkoja kaupungin pohjois- ja eteläpuolelle. 19. marraskuuta 1942 he hyökkäsivät pihtiliikkeellä, joka vangitsi Saksan 6. armeijan mottiin.

Harva saksalainen sotavanki palasi Neuvostoliiton vankileireiltä.

Seuraavina viikkoina taistelut Stalingradin sisällä kiihtyivät. Žukov tyytyi pitämään kaupungin saarrettuna, ja puna-armeija jatkoi etenemistä länteen. Saksalaisilla oli suuri joukko kuljetuslentokoneita, jotka olivat pystyneet huoltamaan 6. armeijan, mutta Neuvostoliiton uudet hävittäjät pystyivät nyt estämään tämän. Saksan sotilaat alkoivat pian nähdä nälkää.

100 000 saksalaisvankia

Pauluksen torjuttua antautumistarjouksen puna-armeija hyökkäsi kaupunkiin tammikuussa 1943. He pystyivät pitkälti vain kokoamaan vangiksi saksalaisia sotilaita, jotka olivat puoliksi kuolleet nälkään ja sairauksiin.

Lähes 100 000 saksalaista päätyi Stalin-gradin taistelun jälkeen vangiksi. 80 prosenttia heistä oli haavoittunut, monilla oli paleltumia. Paulus itse antautui 31. tammikuuta 1943, ja kaksi päivää myöhemmin antautuivat viimeisetkin saksalaiset joukot.

Stalingradin voitosta tuli toisen maailmansodan käännekohta. Saksan sotavoimat eivät koskaan toipuneet tappiosta. Stalingradista alkoi myös Neuvostoliiton hyökkäys, joka lopulta vei puna-armeijan Berliiniin 1945

Ehkä sinua kiinnostaa...