Joukko tugeeneja valokuvassa 1865. Heidät pidätettiin Peshawarissa, nykyisessä Pakistanissa.

© Rue des Archives / IBL

Tugeenit – kuristajalahko paljastui lopulta

1800-luvun alkupuolella nuori brittiläinen upseeri onnistui paljastamaan intialaisen salamurhaajakultin – tugeenit. Lahkon jäsenet olivat murhanneet tuhansia ihmisiä kuoleman jumalattaren Kalin nimeen.

lauantai 8. joulukuuta 2018 teksti Jan Ingar Thon

Talvipäivänä 1831 sotilassaattue marssi pitkin pohjoisen Intian pölyistä tietä. Retkikuntaa johti englantilainen upseeri. Ryhmä koostui paikallisista sotilaista sekä intialaisesta vangista, jonka ranteet oli kahlehdittu ketjuilla. Vanki oli pukeutunut arvokkaan aristokraattisesti. Yhtäkkiä vanki sanoi, että saattueen pitää pysähtyä, minkä jälkeen hän viittasi pieneen metsikköön.

Intialaiset sotilaat menivät metsikköön ja alkoivat kaivaa kovaa maata. He löysivät pian etsimänsä. Puiden keskelle piilotetussa haudassa oli useita luurankoja ja ihmisten kuivettuneita ruumiita. Sen jälkeen vanki viittasi toiseen paikkaan. Intialaiset sotilaat alkoivat taas kaivaa, ja täältäkin he löysivät luurankoja. Ennen päivän loppua retkikunta oli kaivannut esiin 17 kuristetun ihmisen jäänteet. Sitten he jatkoivat matkaa yhä uusien joukkohautojen luo.

Tugeenit palvoivat Kalia

Aristokraattisen vangin nimi oli Feringeea. Hän oli yksi tugeeneiksi kutsutun lahkon johtajista, lahkon, joka palvoi kuoleman jumalatar Kalia ihmisuhrein. Retkikunnan johtaja oli englantilainen kapteeni William Henry Sleeman. Sleeman oli päättänyt tuhota tugeenit lopullisesti.

Siitä lähtien, kun Sleeman ensimmäisen kerran astui Intian maaperälle 1809, hän oli kuullut puhuttavan hirvittävästä lahkosta, joka uhraa ihmisiä. Brittiläiset viranomaiset eivät kuitenkaan koskaan ottaneet huhuja vakavasti. Vaikka kertomuksissa olisikin totuuden jyvänen, se oli heidän mukaansa ongelma, jonka intialaiset saisivat ratkaista itse.

Joukko tugeeneja Ganesha-jumalan pyhäkön luona. Maalaus 1800-luvulta. Pieni kuva: William Sleeman, joka pajasti tugeenilahkon.

© Bridgeman/IBL

Sleemanin sotaretki tugeeneja vastaan

Sleeman taas otti raportit kultista vakavissaan. Hän puhui useita itämaisia kieliä, mukaan lukien hindiä, minkä ansiosta hänellä oli paljon enemmän tietoa paikallisista olosuhteista kuin monilla muilla briteillä. Lisäksi hän koki Ison-Britannian armeijan upseerina velvollisuudekseen ylläpitää lakia ja järjestystä niin intialaisten kuin brittien eduksi. Viranomaiset suhtautuivat hänen tutkimuksiinsa aluksi skeptisesti. Häntä pilkattiin ja suoranaisesti vastustettiin.

Niipä Sleeman anoi siirtoa armeijasta siviilihallinnon puolelle. 1822 hänet nimitettiin tuomariksi Nursingporessa, nykyisessä Madhya Pradeshissa, Keski-Intiassa. Uskollisten intialaisten poliisien "nujeebien" avulla hän aloitti taistelunsa Kalin opetuslapsia vastaan

Toisin kuin monet virkamiehet noihin aikoihin, Sleeman ei käyttänyt tutkimustensa apuna väkivaltaa tai sillä uhkailua. Sen sijaan hän aloitti tutkimalla, mitä muut olivat kirjoittaneet lahkosta ja sen pitkästä historiasta.

Kuristajalahko 1200-luvulta 

Lahko oli mainittu ensimmäistä kertaa 1200-luvulla, ja 1600-luvulla ranskalainen tutkimusmatkailija kirjoitti intialaisista rosvoista, jotka tappoivat matkustajia kuristamalla heidät kangaskaistaleella.

Sleeman tutki ja piirsi karttoja, koosti luetteloita salaperäisistä katoamisista ja hahmotteli sukupuita. Pian hän alkoi havaita selkeitä kuvioita. Tietyt alueet, päivämäärät ja erityisesti suvut nousivat tutkimuksessa toistuvasti esiin. Nyt Sleeman alkoi matkustella kylissä, keskustella ihmisten kanssa ja etsiä mahdollisia rikospaikkoja.

Feringeea pidätettiin vuonna 1830

Kävi ilmi, että monet intialaiset pystyivät kertomaan tarinoita kadonneista sukulaisista. Huolimatta tutkimusten vastustamisesta Sleeman ja hänen intialaiset poliisinsa saattoivat lopulta tehdä ensimmäiset pidätykset. 1830 pidätettiin eräs kuuluisimmista tugeenijohtajista: aatelismies Feringeea, joka tunnettiin tugeeniruhtinaana.

Tugeenit, intialainen kuristajalahko.

Neljä tugeenia harhauttaa uhria kuristajan lähestyessä takaapäin. 

© Science Photo Library/IBL

Kali oli hylännyt kiinni jääneet tugeenit

Monet pidätetyistä Kalin palvojista olivat hyvinkin halukkaita paljastamaan kaiken brittiläisille. Koska heidät oli pidätetty, Kali oli selvästikin hylännyt heidät, eikä enää ollut mitään syytä olla uskollinen jumalattarelle. Lisäksi tugeenit, jotka paljastivat lahkon salaisuuksia, saivat lievennyksiä rangaistuksista: hirttotuomio aleni vankeudeksi tai maastakarkotukseksi.

Lahkon ulkopuoliset saivat nyt ensimmäistä kertaa kuulla tugeenien satoja vuosia vanhasta, uskomattoman julmasta historiasta. Sleemanin löydöt herättivät suurta huomiota – kaikki puhuivat nyt tugeeneista. Sana "thag" -tarkoittaa hindissä petollista henkilöä, ja petos ja kavaluus olivat tugeenien tärkeitä työmenetelmiä. Eri puolilla Intiaa heidät tunnettiin kuitenkin paremmin toisella, ehkä sopivammalla nimellä: phansigar, joka yksinkertaisesti tarkoittaa kuristajaa.


Kuristajia seinämaalauksissa Elurassa

Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan tugeenilahko oli ollut olemassa, eivät sen jäsenetkään. Mutta he osasivat kertoa Länsi-Intian Elurassa sijaitsevista muinaisista seinämaalauksista, jotka kuvasivat tugeenien historiaa. Maalaukset eivät heidän mukaansa olleet ihmisen tekemiä, vaan jumalien. Vaikka he elivät murhista ja ryöstöistä, tugeenit ajattelivat, että jumalatar Kali hyväksyi heidän tekonsa.

Sleemanin omat tutkimukset osoittivat, että lahkon juuret ulottuvat ainakin 1200-luvun lopulle. Tuolloin tuhansia tugeeneiksi epäiltyjä pidätettiin sulttaani Jallaludin Khilijin käskystä. Heidät karkotettiin Bengaliin, mutta he jatkoivat siellä toimintaansa.

Murha-ase oli nimeltään rumal

Osasyy sille, miksi tugeenit onnistuivat pitämään toimintansa niin kauan salassa, oli se että lahkoon kuuluminen kulki usein perintönä isältä pojalle. Isät etenivät aina hyvin varovasti ja antoivat pojilleen tietoa perheen pimeästä salaisuudesta vain vähitellen. Nuoret tugeenit saivat osallistua hyökkäyksiin vasta pitkän harjoittelukauden jälkeen.

Lahko oli tiukan hierarkkinen. Mukaan haluava toimi ensin vakoilijana ja sitten kaivajana. Vaadittiin pitkä opiskeluaika, ennen kuin jäsen voisi muodollisissa uskonnollisissa seremonioissa saada arvon shumsheera (se joka pitelee käsiä) tai bhurtote (kuristaja). Tugeenit käyttivät uhriensa kuristamiseen työvälinettä nimeltä rumal. Se oli noin metrin pituinen kangaskappale, jota tavalliset intialaiset käyttivät päähineenä tai vyönä. Mutta tugeenien käsissä rumal muuttui tappavaksi aseeksi. Tugeenien iskujoukko oli muodoltaan jotain sotajoukon ja uskonnollisen seremonian välistä. 

Tugeenit, intialainen kuristajalahko, puhkoivat kuolleilta uhreiltaan silmät.

Kuristuksen jälkeen uhrin silmät puhkaistiin. Näin tugeenit varmistivat, ettei uhri jää eloon.

Vaanivat karavaaneja

Tugeenit etsivät jatkuvasti yliluonnollisia merkkejä ja pitivät niitä erittäin tärkeinä ennen kuin ryhtyisivät johonkin murhaavista retkistään. He olivat vakuuttuneita siitä, että he tottelivat Kali-jumalattaren määräyksiä, ja halusivat hänen hyväksyntänsä ennen jokaista iskua.

Tugeenit toimivat armeijan tavoin. Jokaisella miehellä oli oma tehtävänsä. Etujoukot koostuivat soluttautujista, jotka kiersivät kyliä ja majataloja keräämässä tietoja. He etsivät etenkin karavaaneja, joissa olisi varakkaita mutta huonosti suojautuneita matkustajia. Soluttautujat ystävystyivät matkailijoiden kanssa ja saattoivat jopa neuvoa heille, mitä reittejä heidän kannattaisi valita. Matkailijat eivät aavistaneet, että tiedot saattueen reitistä toimitettiin välittömästi tugeenien pääjoukoille.

Kuristajat, tiedustelijat ja haudankaivajat

Tugeenit hyökkäsivät uhriensa kimppuun syrjäisissä paikoissa, kuten hiljaisissa laaksoissa, solissa tai tiheissä metsissä. Kuristajien ohella lahkoon kuului vakoojia ja vartijoita. Heidän tehtävänään oli valvoa poistumisreittejä ja napata uhrit, jotka yrittivät päästä pakoon.

Usein tugeenit kaivoivat uhreille haudat jo etukäteen. Hautaamisesta vastasi erityinen ryhmä nimeltä lughat. Kaivamiseen he käyttivät pyhiä lapioita, jotka symboloivat Kalin hammasta.

Sillä välin kun hautoja kaivettiin, tugeenien eliittijoukko, kuristajat, saapuivat kylään tai majataloon, jossa kauppakaravaani pysähtyi. He esiintyivät usein kauppamatkustajina, sotilaina tai pyhiinvaeltajina. Soluttautujien tavoin he tutustuivat nopeasti matkustajiin ja tarjoutuivat matkustamaan heidän kanssaan. Oli paljon turvallisempaa matkustaa yhdessä, he huomauttivat. Näin kuristajat ja heidän uhrinsa saattoivat viettää useita päiviä tai viikkoja toistensa kanssa. He jakoivat ruoan keskenään, söivät yhdessä ja jopa nukkuivat samassa teltassa. Kaikki tuntui täysin viattomalta. Mutta lopulta saavuttiin siihen paikkaan, jonka tugeenit olivat valinneet hyökkäykselle.

Kali kuvataan usein tanssimassa maassa makaavan kumppaninsa, Shiva-jumalan päällä. Oikealla: Teloitettujen tugeenien ruumiit ripustettiin joskus roikkumaan metallihäkeissä tien varteen.

© Alamy/IBL & Mike Dash/Thug – the true story of India's murderous cult

Iskuihin osallistui jopa satoja tugeeneja

Tugeenien murhatyöt tehtiin yleensä hämärän aikaan. Kun lähestyttiin valittua paikkaa, tugeenit ympäröivät uhrinsa. Sitten johtaja antoi hyökkäysmerkin, ja kuristajat kävivät töihin. Uhrin käsiä ja jalkoja pideltiin tiukasti kiinni, ja kuristaja pyöräytti kangaspalansa nopeasti uhrin kaulan ympärille. Jos joku pääsikin yllätyshyökkäystä pakoon, lähistöllä odottavat vartijat ottivat hänet kiinni.

Hyökkäykseen osallistui vaihteleva määrä tugeeneja. Jos piti tappaa vain yksi matkustaja, kaksi tai kolme miestä riitti. Mieluiten tugeenit kuitenkin hyökkäsivät karavaaneihin, sillä näissä piilivät suuret rikkaudet. Tällaisiin iskuihin tugeenit saattoivat lähettää satoja miehiä.

Ruumiin katoaminen ilman jälkiä oli erittäin tärkeää, jotta rikos ei paljastuisi. Ennen hautojen sulkemista he rikkoivat kaikki ruumiin suuremmat luut, jotta keho maatuisi nopeammin. Sitten he silpoivat kuolleiden vatsat auki, niin että maatumisen aikana muodostuvat kaasut haihtuisivat nopeammin. Muussa tapauksessa ruumiit voisivat turvota, ja se voisi aiheuttaa hautakummun kohoamista ja houkutella sakaaleja ja muita raadonsyöjiä.

Viimeisenä varatoimena tugeenit sytyttivät hautojen päälle nuotioita ja levittivät niiden tuhkan ympäriinsä hävittääkseen uhrien viimeisetkin jäänteet. Näillä rituaaleilla tugeenit onnistuivat pitämään murhansa salassa satojen vuosien ajan.

Tuhansia tugeeneja tuomittiin

Kaikesta salailusta huolimatta tugeenien päivät olivat lasketut. Sleeman oli todistanut, että lahko oli totta ja että se oli uhka. Oli siis vain ajan kysymys, ennen kuin se saatiin murskattua lopullisesti. 1838 Sleeman oli tuominnut 3  266 tugeenia. Lahkon toiminnasta raportoitiin kyllä silloin tällöin, mutta aina vain harvemmin.

William Henry Sleeman nousi 68-vuotiaana laivaan Kalkutassa vuonna 1856. Vaimo Amélie oli hänen mukanaan. Vietettyään lähes 50 vuotta Intiassa he odottivat nyt pääsevänsä viettämään viimeiset vuotensa yhdessä Englannissa. Mutta yhdeksän päivän päästä Sleeman sairastui kuumeeseen ja kuoli laivalla.
Intiassa hänen muistonsa elää. Tiedustelupalvelun nimi oli pitkään thagi daftar (tugeenitoimisto). Vielä tänä päivänäkin Sleemanin muotokuva roikkuu poliisilaitoksella Sleemanabadissa, kaupungissa, joka on nimetty kuristajalahkon voittaneen miehen kunniaksi. 

Fakta: Buhramilla oli kontollaan 931 murhaa

Tugeenien tehokkain kuristaja vei elämänsä aikana hengen sadoilta ihmisiltä. Lahkon jäsen Buhram tunnusti oikeudenkäynnin aikana suorittaneensa 931 murhaa. Hänet lasketaan siis historian pahimpiin sarjamurhaajiin. Historioitsijoiden laskelmien mukaan tugeenit tappoivat yksin vuonna 1829 Intiassa 1 200–1 400 ihmistä. Tugeenit ovat todistettavasti olleet toiminnassa ainakin 150–250 vuotta, joten jos laskelma pitää paikkansa, he ovat murhanneet yhteensä noin 180 000–600 000 ihmistä. Todellinen luku voi olla huomattavasti suurempikin, sillä Sleemankaan ei koskaan saanut selville, kuinka kauan lahko todella oli ollut olemassa.

Tugeenit eivät vaikuttaneet ainoastaan Intian maanteillä. Osa heistä saalisti joilla. He houkuttelivat laivojensa kyytiin pahaa-aavistamattomia matkustajia, jotka kokivat sitten saman kohtalon kuin maantiematkaajat. Koska jokitugeenit olivat liikkuvaisempia ja voivat upottaa uhrinsa veden alle, he onnistuivat välttelemään paljastumistaan pitempään kuin kollegansa maalla. Lopulta Sleeman ja hänen miehensä kartoittivat jokitugeenienkin verkostot. 

Ehkä sinua kiinnostaa...