Jugoslavialaisia partisaaneja harjoitusleirillä Italiassa.

© Keystone/Getty

Taistelu natsimiehitystä vastaan 7 maassa

Natsi-Saksa miehitti toisessa maailmansodassa suuria osia Euroopasta. Vaikka maiden armeijat olisivatkin virallisesti antautuneet, vastarinta ei loppunut. Monissa maissa syntyi sissiliikkeitä, jotka taistelivat natseja vastaan – tässä niistä seitsemän.

perjantai 18. toukokuuta 2018 teksti Artur Szulc

Jugoslavialaisia partisaaneja Montenegrossa vuonna 1944.

1. Tito löi saksalaiset ja četnikit

Jugoslavia 1941–45. Johtajat: Draža Mihailovic, Josip Tito.

Saksan joukot marssivat Jugoslaviaan huhtikuussa 1941. Maassa oli pitkä vieraita valloittajia vastaan taistelemisen perinne. Lisäksi vuoristoinen maa sopi hyvin sissisotaan, jossa isketään yllättäen ja kadotaan sen jälkeen vuorille. Saksalaiset vastasivat rankaisemalla siviiliväestöä, jota ammuttiin kymmeniä tuhansia.

Maahan perustettiin nopeasti kaksi vastarintaliikettä: serbinationalistiset četnikit ja Titon kommunistiset partisaanit. Draža Mihailovicin johtamat četnikit taistelivat saksalaisten lisäksi Titon kommunisteja ja muita serbien ylivaltaa vastustaneita etnisiä ryhmiä vastaan. Serbijoukot kohtelivat Bosniassa kaltoin sekä kroaatteja että muslimeja. Kun se sopi heidän tavoitteisiinsa, he liittoutuivat jopa Saksan miehityshallinnon kanssa.

Titon tavoitteena oli ottaa valta itselleen Jugoslaviassa sodan jälkeen. Hänen kommunististen sissiensä joukko kasvoi noin 800 000 miehen ja naisen armeijaksi. Kokonsa ansiosta Titon partisaanit saivat tukea liittoutuneilta, mutta he pystyivät myös itse valtaamaan saksalaisilta suuria alueita. 

Belgialaisia vastarintamiehiä saksalaisen telatykin kanssa Antwerpenissa 1944. 

© Hulton/Getty

2. Salainen armeija valtasi Antwerpenin sataman

Belgia 1940–44. Johtaja: Albert Marteaux.

Saksa miehitti Belgian toukokuussa 1940. Kun sodan tuulet alkoivat kääntyä Saksaa vastaan, vastarintaliikkeeseen liittyi yhä enemmän belgialaisia. Saksan alati koveneva ote ja nuorten belgialaismiesten pakkorekrytoinnit saksalaisiin rakennusprojekteihin vahvistivat kansan vastarintamielialaa entisestään.

Kommunistinen vastarintaliike Itsenäinen Rintama perustettiin maaliskuussa 1941. Sen tavoitteena oli yhdistää maan vastarinta, mutta samaan aikaan perustettiin kilpaileva järjestö, joka vuonna 1943 otti nimekseen Salainen armeija. Se oli uskollinen Lontooseen paenneelle Belgian pakolaishallitukselle ja koostui pääasiassa Belgian armeijan upseereista ja sotilaista.

Molemmilla järjestöillä oli kymmeniätuhansia kannattajia, ja ne olivat molemmat vähällä hajota. Salaisen armeijan suhde pakolaishallitukseen ei myöskään ollut yksinkertainen. Jotkut liikkeessä olivat sitä mieltä, että liikettä tulisi johtaa Belgiasta, ei Lontoosta.

Molemmat liikkeet tekivät paljon työtä, erityisesti ne keräsivät tiedustelutietoa liittoutuneille. Tiedot saksalaisten joukkojen liikkeistä lähetettiin Lontooseen. Niitä käytettiin esimerkiksi ennen liittoutuneiden syksyllä 1944 toteuttamaa hyökkäystä. Osan työstä muodosti alasammuttujen lentäjien auttaminen Ranskan ja Espanjan läpi Isoon-Britanniaan.

Lisäksi vuosina 1941–43 järjestettiin lakkoja. Postissa työskennelleet vastarintamiehet hävittivät komentokirjeitä ja pelastivat maanmiehiään Gestapolta ja juutalaisia joutumasta keskitysleireille. Suunnitelmat kansannoususta saksalaisia vastaan eivät koskaan toteutuneet. Belgian vastarintaliike, erityisesti Salainen armeija, auttoi liittoutuneita valtaamaan Antwerpenin sataman syyskuussa 1944.

Lokakuussa 1944 vastarintaliike aseistettiin. Monet liittyivät tavallisiin sotajoukkoihin, jotka jatkoivat taistelua länsirintamalla sodan loppuun asti.  

Reinhard Heydrichia kuljettanut auto. Heydrich kuoli attentaatissa saamoihinsa vammoihin.

© Keystone-France/Gamma-Keystone/Getty

3. Heydrichin murha kostettiin julmasti

Tšekkoslovakia 1939–45. Johtaja: Ján Golian.

Saksa liitti osan Tšekkoslovakiaa itseensä jo lokakuussa 1938. Joitakin kuukausia myöhemmin Saksa miehitti koko maan. Slovakia sai pitää jonkinlaisen autonomian. Vastarintaliike kasvoi maan molemmissa osissa vähitellen. Vaikka Saksan ote ei ollut yhtä kova kuin esimerkiksi Puolassa, tšekkioppositio taisteli kovasti. Marraskuussa 1939 kaikki yliopistot suljettiin, yli tuhat opiskelijaa lähetettiin keskitysleireille, ja useita opiskelijajohtajia teloitettiin, koska he olivat johtaneet miehitysvaltaa vastustaneita mielenosoituksia. Opiskelijoiden kohtelu sai yhä useammat tšekit liittymään vastarinnan puolelle.

Vuonna 1940 useat pienet vastarintaliikkeet yhdistyivät yhteisen keskusjohdon alaisuuteen. Ei-kommunistisen liikkeen tavoitteena oli toimia maan Lontooseen paenneen hallituksen varjohallituksena. Liikkeen jäsenet kokosivat tiedustelutietoa, joka lähetettiin Isoon-Britanniaan.

Tšekkoslovakian vastarintaliikkeen dramaattisimmat toimet olivat Saksan käskynhaltijana alueella toimineen Reinhard Heydrichin salamurha toukokuussa 1942 ja Slovakiassa syksyllä 1944 toteutettu kansannousu. Molemmat toimet johtivat saksalaisten julmiin vastatoimiin. Kostoksi Heydrichin murhasta tuhottiin kaksi kylää, joista Lidice on tunnetumpi. Syksyn 1944 kapinan kukistamisen jälkeen tuhansia siviilejä teloitettiin.

Ei-kommunistinen vastarinta ei toipunut saksalaisten brutaaleista rankaisutoimenpiteistä. Puna-armeijan lähestyessä maata ottivat kommunistit aloitteen käsiinsä Tšekkoslovakian vastarintaliikkeessä. 

Useat partisaaniryhmät toimivat kesästä 1942 alkaen vuorilta käsin. 

4. Jakaantunut vastarinta johti sisällissotaan

Kreikka 1941–44. Johtajat: Napoleon Zervas, Ares Velouchiotis.

Saksan joukot lähetettiin Kreikkaan italialaisten tueksi huhtikuussa 1941 sen jälkeen, kun Italian yritys vallata maa ei ollut onnistunut. Muutaman viikon jälkeen koko Kreikka oli vallattu, mutta kreikkalaiset aloittivat aktiivisen vastarinnan, jota saksalaiset yrittivät tukahduttaa julmin keinoin.

Kommunistipuolue KKE perusti Kansallisen vapautusrintaman EAM:n yhdessä pienten oikeistoryhmien kanssa. EAM:n aseellinen siipi, Kreikan kansan vapautusarmeija (ELAS) rekrytoi ainakin 50 000 kreikkalaista. Kesästä 1942 alkaen useat ELAS:n partisaanijoukot toimivat aktiivisesti vuoristotukikohdistaan käsin. Kommunistijohtoisen vastarintaliikkeen lisäksi saksalaisia vastaan taisteli myös oikeistoryhmä EDES, jolla oli ainakin 12 000 miestä.

Alun perin ELAS ja EDES tekivät yhteistyötä. Esimerkiksi marraskuussa 1942 ne räjäyttivät yhdessä brittiläisen sabotaasiryhmän kanssa Gorgopotamosin sillan, mikä seisautti Thessalonikin ja Ateenan välisen junaliikenteen. Pian ryhmien yhteistyö muuttui avoimeksi kilpailuksi, ja ne kääntyivät taistelemaan toisiaan vastaan.

Britit pohtivat aluksi, kummalle ryhmälle tukensa antaisivat, mutta päätyivät lopulta EDESiin.

Syksyllä 1943 ryhmien välille puhkesi täysimittainen sisällissota. Vuoden kuluttua helmikuussa solmittiin hauras aselepo.

Toisen maailmansodan päätyttyä Kreikan sisällissota puhkesi uudelleen, ja maasta tuli ensimmäinen sodan jälkeinen kommunistien ja konservatiivien välinen sotanäyttämö. EDES voitti sodan brittien tuella vuonna 1949.  

Vastarintamiehiä Varsovassa elokuussa 1944. 

5. Varsovan kansannousu epäonnistui

Puola 1939–44. Johtaja: Tadeusz Bor Komorowski.

Aseellisen vastarinnan yhdistys perustettiin marraskuussa 1939. Se kokosi yhteen Puolan armeijan kukistumisen jälkeen syntyneet vastarintaliikkeet. Helmikuussa 1942 yhdistyksestä tuli Puolan Kotiarmeija. Siihen kuului sekä sotilasosastoja että siviiliosastoja, jotka pitivät yhteyttä maan pakolaishallitukseen. Järjestöllä oli yli 300 000 sotilasta, miehiä ja naisia, sosialisteja ja konservatiiveja, jotka toimivat yhteisen johdon alaisuudessa. Kommunistinen Kansankaarti ja Kansalliset aseistetut joukot pysyttelivät Kotiarmeijan ulkopuolella.

Kotiarmeijan kenttäjoukkojen toimet käsittivät sabotaasia ja attentaatteja. Lisäksi ne keräsivät tiedustelutietoa muun muassa V2-raketeista, Saksan joukkojensiirroista ja keskitysleireistä. Järjestön päätavoite oli kuitenkin maan kattava kansannousu, joka vapauttaisi Puolan ennen puna-armeijan saapumista.

Keväällä 1944 maan itäosissa olleet Kotiarmeijan joukot saivat käskyn auttaa Neuvostoliiton hyökkäystä ja vapauttaa suurimmat kaupungit. Siitä huolimatta Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKVD pidätti ja karkotti paljon puolalaisia vastarintamiehiä.

Kotiarmeijan suurin operaatio – Varsovan kansannousu syksyllä 1944 – oli myös sen suurin tappio. Kymmeniätuhansia sotilaita kaatui, ja yli 250 000 siviiliä kuoli taisteluissa tai saksalaisten murhaamana.

Sodan jälkeen, kommunistisessa Puolassa Kotiarmeija leimattiin fasistiseksi järjestöksi, ja sen jäsenet vangittiin tai kuljetettiin itään. 

Italialaisia vastarintamiehiä Apenniinien vuoristossa. 

6. Partisaanit teloittivat Mussolinin

Italia 1943–45. Johtaja: Raffaele Cadorna

Kun Saksa miehitti Italian Mussolinin kukistumisen jälkeen vuonna 1943, löyhät antifasistiset ryhmät alkoivat järjestäytyä organisoiduiksi liikkeiksi. Vuorilla oli useita aktiivisia partisaaniryhmiä, kuten kommunistinen Garibaldi ja oikeistoliberaali Oikeus ja vapaus, joka oli niistä suurin. Niiden lisäksi oli useita muita ryhmiä, esimerkiksi katolinen Vihreä liekki.

Ajan myötä liikkeet kasvoivat ja kokosivat joukkoihinsa yli 100 000 ihmistä. Ne saivat liittoutuneilta muun muassa elintarvikkeita ja varusteita, jotka pudotettiin lentokoneista.

Kansallisen vapautuksen komiteoina virallisesti tunnetut vastarintaliikkeet sabotoivat Saksan viestilinjoja ja huoltoyhteyksiä. Mäkinen ja vuoristoinen maasto helpotti sekä omien alueiden hallintaa että saksalaisia vastaan suunnattuja toimia.

Kesäkuussa 1944 kaikki vastarintaryhmät yhdistettiin Vapaaehtoiseksi vapausjoukoksi. Pahaksi onneksi liittoutuneiden hyökkäys oli vasta Bolognan ulkopuolella, ja saksalaiset sekä heidän fasistiset avustajansa saattoivat keskittyä taisteluun Italian vastarintaliikettä vastaan. Vastarintaliike kärsi raskaita tappioita mutta jatkoi sitkeästi taistelua.

Helmikuussa 1945 kaikki merkit viittasivat siihen, että liittoutuneet pääsisivät etenemään pohjoiseen, ja Italian partisaaniliike voimistui jälleen.

Partisaanit osallistuivat useiden Pohjois-Italian kaupunkien, esimerkiksi Torinon, vapauttamiseen ja ottivat kiinni sekä teloittivat maata aiemmin hallinneen Mussolinin. 

Kapina Varsovan getossa 1943 vei monet keskitysleireille. 

7. Juutalaiset taistelivat metsissä ja getoissa 

Varsova ja Vilna 1941–44. Johtajat: Mordechai Anielewicz, Paweł Frenkel.

Kun juutalaisten massakuljetukset tuhoamisleireille alkoivat vuonna 1942, Vilnan ja Varsovan getoissa perustettiin puolustusryhmiä. Kaksi parhaiten organisoitua ryhmää olivat Varsovan geton Juutalainen taistelujärjestö ja Juutalainen taistelu-unioni. Niiden tavoitteena oli vastustaa juutalaisten kuljetuksia. Keväällä 1943 ne järjestivät getossa suuren kansannousun.

Juutalaisten taisteluryhmiä oli myös itäisessä Puolassa, läntisellä Valko-Venäjällä ja läntisessä Ukrainassa, jossa oli laajoja metsäalueita, joita saksalaiset ja heidän kanssaan yhteistyössä olleet eivät pystyneet valvomaan tarkasti. Bielskin veljekset johtivat juutalaista partisaaniryhmää, jonka onnistui pelastaa yli tuhat ihmistä.

Juutalaisten partisaaniryhmät olivat pääosin itsenäisiä ja tavoittelivat ennen kaikkea hengissä selviytymistä. Ajoittain ne saattoivat tehdä yhteistyötä neuvostopartisaanien tai Puolan Kotiarmeijan kanssa.

Kukaan ei tiedä, kuinka paljon juutalaisia metsistä eloonjäämistä etsineisiin vastarintaryhmiin kuului, mutta luultavasti heitä oli vähintään 10 000. 

Ehkä sinua kiinnostaa...