Rodoksen piiritys 1522–23. Janitsaarit hyökkäävät, johanniitat puolustavat.

Johanniitat pysäyttävät muurin läpi pyrkivät turkkilaiset.

© Pat Nicolle/Bridgeman/IBL

Ritarien viimeinen taistelu Rodoksella

Vuonna 1522 johanniittaritarikunta taisteli aikansa johtavaa suurvaltaa, turkkilaisten hallitsemaa ottomaanien valtakuntaa vastaan. 7 500 ritaria puolusti linnoitusta Rodoksen saarella 100 000 miehen armeijaa vastaan.

lauantai 14. huhtikuuta 2018 teksti Morten Rendsmark

Rodos vavahteli kuin maanjäristyksessä, kun valtava räjähdys repi auki linnoitusta ympäröivän 12 metriä leveän muurin. Tuhansittain turkkilaisia hyökkäsi muurin aukosta sisään. Johanniitat kävivät heidän kanssaan lähitaisteluun. Haarniskoitujen ritarien takana seisoi jousiampujia ja musketöörejä, jotka ampuivat nuolia ja luoteja turkkilaisten sotilaiden joukkoon, kun taas keihäsmiehet lävistivät hyökkääjiä. Useita tunteja kestäneiden kovien taistelujen jälkeen puolustajat häätivät turkkilaiset muurilta takaisin piiritysasemiinsa 20 metrin levyisen vallihaudan toiselle puolelle. Sadat turkkilaiset saivat surmansa, mutta puolustajista vain muutama.

Paria päivää myöhemmin turkkilaiset hyökkäsivät jälleen samasta paikasta. Uusi räjähdys levitti muurin aukkoa entisestään pari metriä, mutta hyökkäys saatiin taas lyötyä. 

Ristiritarien viimeinen linnoitus

Rodoksen kaupunki oli 1500-luvun Euroopan parhaiten linnoitettuja. Täällä 7 500 ritaria, sotilasta ja palkkasoturia puolustautui 100 000 miehen suuruista turkkilaisten piiritysjoukkoa vastaan. Ottomaanien eli osmanien valtakunta oli aikansa Euroopan ja Lähi-idän suurvalta. Valtakunta sai nimensä Osman I:ltä, joka perusti sen 1299. 1522 sulttaani Suleiman I hallitsi imperiumia Lähi-idästä Kaakkois-Eurooppaan.

Valloituksistaan huolimatta ottomaanit eivät olleet kukistaneet kristittyjä johanniittoja Rodoksen saarella, lähellä Marmariksen turkkilaista rantakaupunkia. Vuonna 1480 ritarit olivat torjuneet hyökkäyksen. Mutta 1522 Suleiman päätti murskata heidät.

Johanniitat olivat jäänteitä ristiretkien ajasta, jolloin ritarit valloittivat Jerusalemin ja hallitsivat sen jälkeen noin 200 vuotta osia Pyhästä maasta. Kun heidät ajettiin pois, he valtasivat Rodoksen ja jatkoivat sieltä taistelua vääräuskoisia vastaan. He rakensivat itäisen Välimeren suurimman laivaston hyökätäkseen muslimien laivoja vastaan. 

Sulttaani Suleiman halusi ajaa johanniitat pois Rodoksen saarelta.

© Erich Lessing/IBL

Kristikunnan ja islamin välinen kamppailu ulottui 1500-luvulla pohjoisessa Unkariin ja Itävaltaan asti. Eurooppalaiset olivat ahtaalla. Rodoksen pieni ritarilinnoitus oli vain kaukainen tukikohta Itä-Välimerellä, ja sillä oli lähinnä symbolista merkitystä paaville, kuninkaille ja kansoille. 

Ottomaanien hyökkäysjoukko saapui Rodokselle

Heinäkuussa 1522 suuri ottomaanien hyökkäysjoukko rantautui Rodokselle. Mukanaan heillä oli noin 80 raskasta ja keskiraskasta tykkiä, alkeellisia kanuunoita, jotka asetettiin 3–4 kappaleen pattereiksi johanniittain linnoituksen ympärille. Suuret puuvallitukset suojasivat turkkilaista tykistöä kristityn linnoituksen kanuunoilta.

Osmanit laittoivat orjansa kaivamaan juoksu- ja ampumahautoja. Ne kaivettiin aluksi muskettien kantaman ulkopuolelle. Kun ne olivat valmiit, ottomaanit alkoivat tykittää kaupunkia. Ensimmäisen piirityskuukauden aikana ammuttiin keskimäärin kaksi kivistä kuulaa tunnissa. Mutta kuulat tappoivat vain satunnaisia asukkaita, joilla oli huonoa onnea jäädä suoraan alle. Kaupungissa toimiva vakooja ampui turkkilaisten leiriin nuolen, jossa oli kirje. Se kertoi, että pommitukset olivat ammusten ja ruudin tuhlausta.  

Sapöörit heikensivät ympärysmuuria

Kristityille huomattavasti vaarallisempia olivat turkkilaisten tunnelinkaivajat, sapöörit. He kaivoivat lapioilla ja hakuilla tunneleita vallihaudan sekä linnoituksen kaksitoista metriä paksun ympärysmuurin alle. Tunneleita tukivat puiset lankut, ja maa vietiin pois kottikärryillä tai ämpäreillä. Suuret palkeet löyhyttivät kaivantoihin tuoretta ilmaa.

Kun sapöörit ylsivät muurin alapuolelle, he joko kaivoivat pitkin seinän pituutta romahduttaakseen sen tai asettivat tunneliin ruutitynnyreitä muurin räjäyttämiseksi. 

Turkkilainen aikalaiskuvaus Rodoksen piirityksestä Topkapi-palatsin museossa Istanbulissa.

© Topkapi museum//Bridgeman/IBL

Muuriin räjäytettiin aukko 

Elokuun aikana ottomaanit kaivoivat kymmeniä tunneleita. Kristityt joutuivat seuraamaan vierestä, kuinka lankut ja nostokoneet nousivat maan yläpuolelle. Ensimmäiset räjähdykset maanalaisissa tunneleissa syyskuun alussa saivat osan muurista sortumaan. Esimerkiksi 9. syyskuuta Mariantornin edessä muuriin räjähti kymmenen metriä leveä aukko. Tätä osaa puolustivat englantilaiset ritarit, jotka löivät rynnäkön takaisin. Myös espanjalaisten, provencelaisten ja italialaisten osuudet kävivät kovia taisteluita.

Piirityksen jatkuessa turkkilaiset onnistuivat räjäyttämään aukon suoraan espanjalaisten puolustaman osan muurin läpi.

Turkkilaisten rynnäkköjoukot muodostuivat vapaaehtoisista, jotka olivat mukana kaapatakseen orjia tai ryöstääkseen arvoesineitä. He käyttivät keihäitä, kirveitä ja miekkoja, mutta harvoin haarniskaa tai kypärää. Osa heistä oli kristittyjä Turkin maakunnista Balkanilla, loput palkkasotilaita ja onnenetsijöitä. 

Janitsaarit hyökkäsivät 

Rynnäkköjoukkoja kutsuttiin nimellä basi-bozuk, joka tarkoittaa "päävammaa". Heitä pidettiin tykinruokana, ja he kärsivät suuria tappioita. Hyökkäys toisensa jälkeen lyötiin takaisin, myös silloin kun turkkilaiset ammattisotilaat janitsaarit osallistuivat niihin. Janitsaarit kulkivat lähes aina rynnäkköjoukkojen takana pakottamassa näitä eteenpäin, jos joku yritti paeta.

Mutta syyskuun 24. päivänä janitsaarit hyökkäsivät ensin. Ottomaanit ryntäsivät kiviröykkiöiden ylitse kaupunkiin. Kristityt olivat rakentaneet sinne barrikadeja talojen välille ja sijoittaneet tykkejä talojen katoille. Janitsaareja ammuttiin sekä katoilta että barrikadeilta. Kova vastarinta pysäytti hyökkäyksen.

Turkkilaisten asemat siirrettiin kuitenkin aina muurin aukolle asti. Turkkilaiset järjestivät improvisoituja barrikadeja ja ampumahautoja suojaamaan itseään tarkka-ampujilta, jotka väijyivät muutaman metrin päässä paksun seinän aukon toisella puolella. 

Suurmestari Philippe Villiers de l'Isle Adam johti puolustusta Rodoksella.

© Museum of the Order of St John/Bridgeman/IBL

Kasemateista ammuttiin kartesseja

Turkkilaiset olivat nyt saavuttaneet myös kaikki muuriin rakennetut ampuma-aukot ja kasematit, jotka oli rakennettu ihmisen korkeuteen. Kasematit olivat pieniä huoneita muurin sisällä ja ulommissa bastioneissa, joista johanniittain tykistö ja musketöörit saattoivat tulittaa suoraan vallihautaan. Erityisen tehokkaita olivat kartessit – tykinammukset, jotka sisälsivät satoja pieniä rautapaloja, jotka silpoivat miehiä vallihaudassa. Mutta turkkilaiset olivat niin lähellä, että heidän musketöörinsä saattoivat ampua sisään ampuma-aukkoihin. 

Maamyyräsotaa tunneleissa

Samaan aikaan kaivajat olivat edenneet pitkälle kaupungin alle. Kaksi kuukautta kestäneen piirityksen aikana he olivat kaivaneet yhteensä lähes 50 kilometriä. Kristityt eivät kuitenkaan olleet puolustuskyvyttömiä tunneleita vastaan. Johanniitat kaivoivat vastatunneleita italialaisen sota-insinööri Tadinon johdolla. Hän kiinnitti pieniä kelloja ohuilla langoilla kellareihin ja tunneleihin. Kun turkkilaiset sapöörit louhivat maata lähistöllä, langat tärisivät ja kellot kilisivät. Tadinon miehet kaivoivat silloin lähelle ruutitynnyrin, jonka räjäyttäminen sorti turkkilaisten tunnelin. Näin haudattiin elävältä tuhansia turkkilaisia. Mutta heillä oli paljon enemmän miehiä, ja kristityt saattoivat määrätä vain joitain satoja "maamyyräsotaan". Turkkilaisten tunneleita oli niin paljon, että ne olivat paikoin alle metrin päässä toisistaan.

Tadino heikensi myös maanalaisten pommien tehoa. Hän antoi porata tuuletusaukkoja ympärysmuuriin ja kaivaa tuuletuskuiluja niiden taakse. Kun pommi räjähti maan alla, räjähdyspaine työntyi ulos näiden reikien läpi. Monet pommeista menettivät näin pahimman tuhovoimansa.

Suleiman jatkoi piiritystä

Yllättäen Suleiman määräsi piirityksen jatkuvan talvikuukausina. Lokakuun sateiden aikana monet turkkilaisten tunnelit ja juoksu- ja ampumahaudat täyttyivät vedellä. Kosteus, vesi ja savi johtivat sairauksiin, kun latriinit tulvivat yli. 

Johanniittain linnoitus on yhä Rodoksella.

© Hercules Milas/Alamy/IBL

Ottomaanien joukko oli kuitenkin niin suuri, että miestappiot eivät pitkällä aikavälillä heitä estäneet. Lisäksi armeija sai jatkuvasti tuoreita tarvikkeita ja sotilaita mantereelta 20 kilometrin päästä. Kristittyjen silminnäkijöiden mukaan kymmeniä tuhansia turkkilaisia kuoli, kun kristityt menettivät noin 2 000 miestä. 

Viimeinen taistelu Rodoksesta

Toki osapuolet usein vääristävät lukuja saadakseen omat suorituksensa näyttämään paremmilta. Englantilainen ritari Sir Nicholas Roberts kirjoitti myöhemmin: "Pyhän Andreasin iltana alkoi viimeinen taistelu turkkilaisten kanssa. 11 000 heistä tapettiin, meitä kaatui 104. Sitten he lopettivat hyökkäyksen, mutta kaivautuivat sen sijaan kaupungin alle ja saavuttivat keskustan kuukaudessa. Joka ilta jalkojemme alla oli tuhansia turkkilaisia."
Suleiman, joka osoitti joskus armoa vihollisiaan kohtaan, tarjosi joulukuussa kristityille neuvottelua antautumisesta. Johanniittain suurmestari L'isle Adam hylkäsi tarjouksen, mutta kaupunkilaiset halusivat hyväksyä sen. He uskoivat, että sulttaani säästää heidät teloituksilta ja orjuudelta, jos he antautuvat. He tiesivät myös, että Suleiman antoi miestensä vangita, murhata ja orjuuttaa kaupunkilaiset, jos se vallataan hyökkäyksellä. Lopulta suurmestari suostui. Osasyy oli, että johanniitoille tarjottiin turvallinen poispääsy saarelta aluksineen ja omistuksineen. 

Johanniitat päästettiin lähtemään

1. tammikuuta iltana 1523 L'Isle Adam ja hänen miehensä purjehtivat Santa Maria -laivalla Kreetalle, pois Rodokselta, jota he olivat hallinneet yli 200 vuotta. Lisää aluksia seurasi mukanaan 3 000 sotilasta ja siviiliä. Tappiosta huolimatta kristikunta ihaili johanniittoja, jotka olivat aiheuttaneet ottomaaniarmeijalle suuret tappiot. Kun uutinen Rodoksen menettämisestä saavutti keisari Kaarle V:n, hänen kerrotaan todenneen ihailevasti: "Koskaan ei mitään ole menetetty niin hyvin."

Ritarit saapuvat Maltalle.

© René Théodore Berthon

Fakta: Johanniittaritarit saivat Maltan

1530 – seitsemän vuoden kuluttua Rodoksen karkotuksesta – saksalais-roomalainen keisari Kaarle V luovutti kodittomille ritareille Maltan, ja niin heitä alettiin kutsua Maltan ritareiksi. Kaarle V pelkäsi, että ottomaanit käyttäisivät muutoin Maltaa tukikohtana hyökätäkseen Roomaan. Hän oli oikeassa. 1565 jo iäkäs Suleiman hyökkäsi Maltalle pyyhkiäkseen johanniitat lopullisesti pois. Turkkilaiset piirittivät ritarien linnoitusta neljä kuukautta, mutta joutuivat lopulta luopumaan ja menemään kotiin. Sulttaanin kerrotaan katkerana harmitelleen, että oli antanut johanniittojen purjehtia pois Rodokselta. Johanniitat pysyivät Maltalla, mutta ilman turkkilaisten painostusta tiukka sotilaallinen kuri höltyi. 1798 Napoleon valloitti Maltan ja lopetti johanniittain 268-vuotisen hallinnon. 

Ehkä sinua kiinnostaa...