Retkikunta jäi kiinni jäämereen

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

tiistai 20. toukokuuta 2014

1500-luvulla Portugali oli ottanut hallintaansa kauppareitit Euroopan ja Intian välillä. Sitten hollantilainen merenkulkija Willem Barents yritti löytää pohjoisen meritien Aasiaan. Hän ei kuitenkaan ollut varautunut kylmyyteen, jäähän ja jääkarhuihin.

Teksti Björn Lundberg

Vuonna 1592 Jan Huyghen van Linschoten palasi Alankomaihin purjehdittuaan Intiaan Portugalin laivastolla. Huy­ghenin matkakertomus herätti suurta kiinnostusta kotimaassa, ja moni hollantilaiskauppias halusi osallistua tuottavaan kauppaan. Lähes sata vuotta oli kulunut siitä, kun Vasco da Gama oli löytänyt meritien Aasiaan. Siitä lähtien Portugalilla oli käytännössä koko kannattavan kaupan monopoli.

Portugalin haastaminen oli vaarallista. Muiden kauppalaivat pysäytettiin väkisin. Hollantilaiskauppiaat halusivat siksi löytää toisen reitin Intiaan. Päätettiin koittaa löytää Koillisväylä eli merireitti Siperian pohjoispuolelta Aasian ympäri.
Jo 1500-luvulla englantilaiset olivat yrittäneet. He pääsivät niinkin pitkälle kuin karulle Novaja Zemljan saariryhmälle, ennen kuin heidän oli pakko palata hyisessä vedessä takaisin.

Kesäkuun 5. päivänä 1594 Alankomaiden Willem Barents lähti ensimmäiselle tutkimusretkelleen Arktikselle. Hän laittoi toivonsa keskiyön aurinkoon. Barentsin laskelmien mukaan jatkuva auringonvalo voisi kesäisin nimittäin olla tarpeeksi voimakas pitämään väylän sulana Venäjän pohjoispuolella.

Osallistui navigaattorina

Barents oli syntynyt noin 1550 ja oli ammatiltaan kartoittaja. Hän oli purjehtinut usein Espanjaan ja Välimerelle, mutta nyt hänen tavoitteenaan oli tutkia reilusti kylmempiä alueita. Hän osallistui tutkimusretkeen navigaattorina yhdellä sen kolmesta pienestä aluksista. Myös Aasiassa matkannut Jan Huy­ghen van Linschoten lähti mukaan.

Matkan aikana he kohtasivat muun muassa jääkarhun – eläimen, joka oli täysin tuntematon heille. He saivat karhun pyydystettyä ja sidottua narulla, mutta laivalla peto hurjistui niin, että se oli tapettava. Retkikunta onnistui myös ohittamaan Novaja Zemljan ja jatkamaan edelleen Karanmerelle, ennen kuin heidän oli käännyttävä takaisin. Palattuaan kotiin ne kokivat innostuneen vastaanoton. Tie Kiinaan näytti olevan auki!

Seuraavana vuonna lähetettiin uusi retkikunta matkaan neljän aluksen voimin. Barents nimettiin sen johtajaksi. Saapuessaan jälleen Karanmerelle he huomasivat pettymyksekseen meren jo jäätyneen. Heidän oli purjehdittava tuloksetta takaisin Alankomaihin. Epäonnistuminen merkitsi sitä, että he eivät voineet laskea valtion rahoittavan uutta arktista tutkimusretkeä. Kauppiaat Amsterdamissa eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan halusivat kustantaa seuraavan yrityksen.

Jääkarhu yllätti

Siksi Willem Barents purjehti Arktikselle kolmannen kerran 1596. Matka jäi hänen viimeisekseen.
Kaksi laivaa lähti Amsterdamista toukokuun puolivälissä. Kuukautta myöhemmin retkikunta nousi maihin asumattomalle saarelle Norjan pohjoispuolelle. Heidät yllätti jääkarhu, minkä takia saari sai nimen Karhusaari. Retkikunta jatkoi pohjoiseen ja saapui jäätikön syvien lahtien ja karujen vuorenhuippujen reunustamalle rantakaistaleelle. Barents antoi sille nimen Huippuvuoret, joskin hän virheellisesti uskoi sen olevan osa Grönlantia. Häntä pidetään saariston löytäjänä, vaikka todennäköisesti viikingit ja norjalaiskalastajat olivat löytäneet sinne jo aikaisemmin.

Huippuvuorilta he purjehtivat takaisin Karhusaarelle. Nyt kahden aluksen tiet erosivat. Toinen laivoista purjehti ensin pohjoiseen, mutta palasi pian Alankomaihin. Barents ja hänen kapteeninsa Jacob van Heemskerk purjehtivat sen sijaan 17 miehen voimin.

He tähtäsi Vaigatsin salmeen Novaja Zemljan eteläpuolelle, mutta jäämassat estivät laivan etenemisen. Vasta syyskuun alussa he onnistuivat pääsemään Karanmerelle pohjoisesta käsin. Nyt oli jo liian myöhäistä. Syksy lähestyi, eikä pureva kylmyys antanut jatkaa matkaa. Jää puristui aluksen kylkiin, ja lunta tuiskusi. Muutamaa päivää myöhemmin laiva oli jäätynyt kiinni.

Nyt retkikunnan oli tehtävä nopea päätös. Kukaan eurooppalainen tutkimusmatkailija ei ollut tähän mennessä selvinnyt talvesta arktisella alueella. Barents miehineen jätti laivan ja etsi reitin Novaja Zemljalle. He alkoivat rakentaa ajopuista hirsimökkiä. Kilpailtiin aikaa vastaan. Jokainen päivä oli edellistä kylmempi. Nälkäiset jääkarhut tallustelivat puolivalmiin talon ympärillä. Usein nämä eläimet yrittivät hyökätä.
Lokakuun lopussa aurinko nousi tuskin enää horisontin yläpuolelle. Pian Barents ja hänen miehensä olivat täysin arktisen talven pimeyden ympäröimiä. He lastasivat pakkauksensa ja ruokansa mökkiin, ja alkoi pitkä kevään odotus.

Vaarallinen hapenpuute

Kylmyyden karkottamiseksi  talo eristettiin mitä parhaiten, millä oli kohtalokkaat seuraukset miesten alettua pitää yllä tulta. Suuri osa ryhmästä oli kuolla hapenpuutteeseen, ennen kuin he huomasivat hengenvaarallisen tilanteen. Jatkossa heidän oli päästettävä sisään kylmää ilmaa, kun taloa lämmitettiin.

Kylmä ja keripukki olivat pahimmat viholliset. Miehet laittoivat lämmitettyjä kiviä sänkyihinsä, jotta lämpöä olisi ollut auttavasti. Silti he palelivat lakkaamatta. Olutpullotkin jäätyivät ja hajosivat kylmässä. Hengissäpysymiseksi oli säännösteltävä ruokaa ja juomaa.

Päivät matelivat. Ruokavarastojen sekä naalien ja jääkarhuen metsästyksen ansiosta Barentsin seurue onnistui välttämään nälkää. Muuten he eivät voineet kuin odottaa.

Kuoli keripukkiin

Tammikuun 26. päivänä 1597 yksi merimiehistä kuoli. Syynä oli todennäköisesti keripukki. Pian moni mies sai salaperäisen sairauden oireita. Koska tuohon aikaan ei tiedetty keripukin johtuvan C-vitamiinin puutteesta, heillä ei myöskään ollut vihanneksia ja hedelmiä varastoissaan.

Pitkän talven jälkeen aurinko lopulta palasi. Jäätyneet hollantilaiset saivat uutta toivoa. Mutta jää ei väistynyt.
Huhtikuun alussa mökkiin hyökkäsi vihainen jääkarhu, joka koitti murtautua oven läpi. Yrittäessään ampua petoa retkikunta tajusi, että ruuti oli kastunut ja aseet olivat siten käyttökelvottomia. Barents onnistui laittamaan pöngän ovea vasten ja pitämään eläimen poissa.

Oli aika aloittaa pitkän paluun suunnittelu. Barents oli sairas, ja talven jäämassat olivat murskanneet heidän laivansa. Ainoana toivona oli palata kahdella avoimella pelastusveneellä.
Willem Barents ei koskaan päässyt takaisin. Hän kuoli 20. kesäkuuta Novaja Zemljan rannikolla, ilmeisesti keripukin seurauksena. Samaan aikaan koko retkikunnan yllä loisti keskiyön aurinko, jonka Barents oli toivonut johtavan heidät Aasiaan. Suurin vaivoin muu miehistö matkusti edelleen länteen Kuolan niemimaalle. Siellä hollantilainen alus pelasti kapteeni Heemskerkin ja hänen yksitoista miestään, ja he pääsivät palaamaan Amsterdamiin.

Hollantilainen luovutti

Vaikka Willem Barents ei koskaan löytänyt Koillisväylää, hänen tutkimuksensa Arktiksella oli kuitenkin merkittävä. Ennen kaikkea Hollannin kauppiaat aloittivat valaanpyynnin ja muun kalastuksen Huippuvuorten ympäristössä, mikä toi huomattavia tuloja. Epäonnistuttuaan muutaman kerran yrityksessään löytää Koillisväylä hollantilaiset luopuivat Aasiaan johtavan pohjoisen meritien suunnittelusta. Vasta 1878–79, yli 200 vuotta myöhemmin, suomalaissyntyinen napatutkija Adolf Erik Nordenskiöld onnistui purjehtimaan läpi Koillisväylän. l

LUE LISÄÄ:
Matti Lainema: Ultima Thule: pohjoiset löytöretket (2001)

Ehkä sinua kiinnostaa...