Kun kansa kiersi kieltolakia

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

Vuosina 1919–32 Suomessa oli vallalla kieltolaki, jolla haluttiin katkaista suomalaisten alkoholinkäyttö käytännössä kokonaan. Janoiset kansalaiset keksivät kuitenkin keinonsa viinan hankkimiselle.

Teksti Lauri Seppälä

Jyrkkä raittiusmies, sisäasiainministeri Niilo Liakka viettää iltaa Viipurin parhaassa ravintolassa. Tarjoilija ei ole tunnistanut ministeriä ja tuo tämän eteen alkoholilla terästetyn höyryävän tuutingin. Liakan maistettua kupposestaan hän karjaisee niin, että koko ravintolasali kaikuu:
– Tarjoilija, mitä tämä oikein merkitsee? Tässä kupissahan on alkoholia!
Paikalle hälytetty poliisimestari maistaa hänkin Liakan kupista.
– Herra ministeri, minusta tämä on kyllä tavallista teetä…
Ministeri tuumaa, että tapojen turmelukset ovat jo niin pitkällä, että edes poliisimestari ei erota vahvaa teetä tavallisesta. Liakka maistaa uudelleen ja hämmästyksekseen hänen on todettava, että kyseessä todellakin on tavallinen tee.
Selitys on tietenkin se, että ministerin ollessa puhelimessa nokkela tarjoilija oli vaihtanut ministerin pöydälle tavallista teetä sisältävän kupin ja ehtinyt kätkeä vielä koko talon varastotkin siltä varalta, että ministeri vaatisi tarkastusta.

Kieltolaista kiertolaiksi

Kyseinen viipurilaisravintola oli yksi niistä lukemattomista paikoista, joissa kieltolakia väistettiin. Lain tarkoituksena oli estää suomalaisia saamasta pisaraakaan alkoholia laillista tietä, mutta kieltolain kiertämisestä muodostui niin yleinen tapa, että kansalaiset alkoivat kutsua kieltolakia ”kiertolaiksi”.
Kesäkuun 1. päivä 1919 voimaan astunut laki ei ollut suomalaisille suuri yllätys, sillä sitä oli eri tahojen piiristä vaadittu jo vuosikymmeniä. Kieltolaki sai laajaa kannatusta eri puolueissa, koska alkoholia pidettiin turmiollisena ja sopimattomana. Sivistyneistö katsoi, että rahvas ei hallitse alkoholinkäyttöä ja viinaa nähtiin pääsyynä köyhyyteen. Myös työväenliike oli raittiuslinjan kannalla, koska porvareiden uskottiin rikastuvan kansanterveyden kustannuksella.

Koko kieltolain olemassaolon ajan suomalaisilla oli vaikeuksia taipua pakkolain vaatimuksiin. Niinpä juomia oli tarjolla melkoiset valikoimat ja ”virolaista” sai ostaa halvalla. Pirtulla terästettyä ”vahvaa teetä” juotiin kieltolain aikaan yleisesti Suomen ravintoloissa.

Spriitorpedot toivat pirtun

Kieltolaki sai aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetuksen aikakauden. Alkoholia salakuljetettiin Suomeen  etupäässä Virosta, Saksasta sekä
Danzigista. Salakuljettajat toivat kalastusveneillään viinaa maihin sen verran kiivaaseen tahtiin, että sitä piti varastoida pitkin rannikkopitäjiä.

Suosituin salakuljetusmuoto oli kulmaraudasta valmistettu spriitorpedo, jota hinattiin veneen perässä. Se saattoi sisältää jopa tuhat litraa pirtua. Jos merivartiosto pääsi yllättämään, hinausköysi irrotettiin ja torpedon annettiin valua pohjaan. Ennen hinausköyden katkaisemista torpedoon oli kiinnitetty salakuljettajien ehkä tärkein kapine, liimakorkki.  Sen ollessa vedessä 5–6 tuntia irtautui se liimauksestaan ja nousi pinnalle tuoden mukanaan narun, joka johti suoraan kanistereihin.

Kuuluisa Algoth Niska

Jälleenmyyjät eli trokarit, hoitivat edelleen jakelun ja varastoivat suuria määriä pirtua hyviin kätköihin. Tämän jälkeen kantajat kuljettivat pirtua eteenpäin eri paikkoihin. Kantajissa oli paljon naisia, ja he käyttivät taskullisia alushameita, joissa oli henkselit kannattelemassa pirtun painoa. Viinan kuljetuksiin käytetyissä henkilöautoissa saattoi olla irtopohja, jonka alle pirtu kätkettiin. Auton takapenkki saatettiin korvata kanistereilla. Pirtua kuljetettiin paljon myös linja-autoissa ja junissa.

Salakuljetusprosessin ylimmällä tasolla olleista tuonnin ja markkinoinnin organisoijista, eli ”pirtukuninkaista”, muistetaan erityisesti olympiatason jalkapalloilijanakin tunnettu Algoth Niska.  Huippuvaiheessa Niskalla oli vähintään satoja alaisia, ja hänen pirtulaivastonsa käsitti puolenkymmentä alusta. Näillä  aluksilla tuotiin yleensä useampi tuhat litraa pirtua yhdellä kertaa Suomen puolelle.

Niskan seikkailut ja pakenemiset toivat lohdutusta kieltolakia kiroavien kansalaisten kuiviin päiviin. Salakuljettajien kuningas sai alati leikkiä kissaa ja hiirtä poliisien ja tullimiesten kanssa. Hurjia tilanteita oli riittämiin. Eräässä taka-ajossa Niskan joukkio teki kovassa vauhdissa rajun äkkikäännöksen ja törmäsi tarkoituksella tulliveneen kylkeen, minkä jälkeen edessä oli tappelunujakka tullimiesten kanssa.  Useimmiten Niska selviytyi takaa-ajoista voittajana, mutta vankilareissujakin koitui.

Niskan ehkä ovelin tempaus tapahtui kesällä 1925, kun hän keskellä kirkasta päivää purki pirtulasteja Helsingin Kauppatorin Kolera-altaalla. Ruotsin kuningas Kustaa V oli saapunut samaan aikaan valtiovierailulle Suomeen. Kansa hurrasi sankoin joukoin kuninkaalle Eteläsatamassa, jolloin Niska oivalsi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja toimitti tavaran maihin.

Sattuipa kerran niinkin, että Niska sai tullialuksen hinaaman hänet Helsinkiin, sillä hänen veneensä moottori oli hajonnut. Pahaa-aavistamattomat tullimiehet eivät vielä silloin osanneet epäillä, että he hinasivat veden alla liutaa pirtutorpedoja.
– Siinä minä menin, tullilaivan hinauksessa ja perässäni tuli 2 520 litraa pirtua, Niska tarinoi myöhemmin.

Pirtutulva Helsingissä

Kuvan pirtun runsaudesta pääkaupungissa antaa se, että parhaimpaan pirtuaikaan oli helpompi luetella eräiden katujen varrelta ne talot, joissa pirtua ei myyty kuin ne, joissa pirtua oli saatavilla. Esimerkiksi Robertinkadulla lähes jokaisessa talossa oli pirtun välittäjiä.

Myyjien vakituinen asiakaskunta pääsi ostoksille sovittuja koputuksia ja muita merkkejä käyttäen. Poliisien yllätystarkastukset johtivat harvoin tulokseen, koska asukkaat kehittivät tehokkaita varoitusjärjestelmiä.

Pirtutalojen ympärivuorokautinen kaupankäynti, ahkera juopottelu sekä prostituoitujen parveilu myyntipaikkojen läheisyydessä häiritsivät normaalia elämää ja alensivat asuntojen arvoa. Humalaisia makoili rappukäytävissä etenkin yöaikaan, kun illanviettoa jatkettiin ravintoloiden sulkeuduttua salakapakoissa. Niissä oli tarjolla valmiita juomasekoituksia, kovaa teetä tai grogeja laseittain. Pirtua myytiin myös imeytettynä limppuun, joka veti jopa litran nestettä sisäänsä.

Asumistaso pirtutaloissa oli kehno. Kallion poliisipiirissä työskennellyt Valentin Soine kuvasi pirtutalon tarkastusta: ”Etenkin aamuratsioissa paljastui elämän koko kirjo karmeudessaan. Yhteen huoneeseen oli ahtautunut koko perhe alivuokralaisineen. Haju ja ahtaus olivat suuret.”

Tehoton alkoholikielto

Kieltolaki osoittautui fiaskoksi, sillä se toimi alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Koska mietoja viinoja ei ollut saatavilla, kansa siirtyi väkevien pariin, ja rikollisuus rehotti. Valvonta söi rutkasti yhteiskunnan ja poliisin voimavaroja. Takavarikoidun alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta ja ylitti vuonna 1930 jo miljoonan litran rajan.

Joulukuun lopussa 1931 järjestettiin ”neuvoa-antava kansanäänestys väkijuomalainsäädännön perusteiden selvittämiseksi”, jossa ääntään käytti 44 % äänioikeutetuista. Tuols oli selvä: hieman yli 70 % äänestäneistä oli kieltolain kumoamisen kannalla.

Eduskunta hyväksyi uuden väkijuomalain tammikuussa 1932, ja se astui voimaan keväällä 1932. Valtion Alkoholiliike Ab avasi ovensa 5.4.1932 klo 10.00. Hetki muistetaan numerosarjasta 5-4-3-2-1-0.

LUE LISÄÄ:
Matti Peltonen: Kerta kiellon päälle: suomalainen
kieltolakimentaliteetti: vuoden 1733 juopumusa-
setuksesta kieltolain kumoamiseen 1932 (1997)

Ehkä sinua kiinnostaa...