Naiset maalasivat jalkansa, jotta näyttäisi siltä kuin heillä olisi silkkisukat.

© Keystone/Getty

Kangaspula toi uusia ideoita

Toisen maailmansodan aikana säännöstely rajoitti muotialaa mutta ruokki tavallisten ihmisten luovuutta, kun he muokkasivat vanhoja vaatteitaan uusiksi. Rauhan koittaessa ihmiset halusivat suoda itselleen jotakin uutta. Samaan aikaan muodista tuli nostalgista.

perjantai 4. toukokuuta 2018 teksti Sara Griberg

Syyskuussa 1940 saksalaiset aloittivat pommitukset Lontooseen ja muihin englantilaisiin kaupunkeihin. Niin sanottu "blitz" jatkui seuraavan vuoden toukokuuhun asti ja vaati noin 40 000 siviiliuhria. Kaupunkilaiset heräsivät monta kertaa yössä ilmahälyttimien ulvontaan ja kiirehtivät pommisuojaan. Monen englantilaisen muistoihin tuolta pelottavalta ajanjaksolta liittyi tietty asu.

»Siren suit» sota-ajan Lontoossa

Pukua kutsuttiin nimellä "siren suit", ja se oli peittävä haalari, joka oli helppo vetää yöpaidan tai pyjaman ylle, kun hälytys kaikui ilmoille. Yleensä se oli tehty lämmön vuoksi villasta, ja se oli nopea sulkea vetoketjulla. Välillä haalareihin oli ommeltu taakse napillinen luukku, ettei niitä tarvitsisi riisua ruuhkaisessa pommisuojassa inhimillisillä tarpeilla käydessä. Monissa perheissä vaimo oli ommellut käytännöllisen asun itse, mutta niitä sai myös ostaa useimmista tavarataloista. Winston Churchill antoi kernaasti kuvata itseään liituraitaisessa versiossa, jota hän käytti arkisin. Kerrotaan, että tyylitietoinen pääministeri oli ompeluttanut itselleen myös elegantimman "siren suitin" mustasta sametista käytettäväksi hienoilla illallisilla.

Säännöstely vaikutti muotiteollisuuteen

Sodan syttyminen 1939 aiheutti muotiteollisuudessa katkoksen, koska suurin osa tuottajista siirtyi valmistamaan sotamateriaalia. Villaa tarvittiin huopiin ja univormuihin, nahkaa saappaisiin ja silkkiä laskuvarjoihin. Materiaalipula pakotti siviiliväestön paikkaamaan ja korjaamaan vanhoja vaatteitaan. Monissa maissa suurin osa raaka-aineista joutui tiukan säännöstelyn alaiseksi. Luovuutta tarvittiin. Moni käsistään kätevä nainen alkoi valmistaa itse hattujaan, kenkiään ja asusteitaan  yllättävistä materiaaleista kuten kalannahasta, korkista ja paperimassasta.

Churchill yllään liituraitainen "siren suit".

© Bridgeman/IBL

Britannian »Utility Clothing» 

Ranskalainen kirjailija Simone de Beauvoir kertoi omaelämäkerrassaan Voiman vuodet (1960) olosuhteista sotavuosina: "Vaati merkittäviä ponnisteluja, ettei täysin rapistunut. Kenkien korjaamiseen tarvittiin säännöstelykorttia. Minä tyydyin puukenkiin, jotka tulivat silloin markkinoille. Sähkökatkosten takia kampaamot olivat auki epäsäännöllisesti – hiusten kiharruksesta tuli elämän ja kuoleman kysymys. Siksi myös turbaaneista tuli muodikkaita, ne korvasivat hatun ja kampauksen."

Englannissa perustettiin The Utility Clothing Scheme, joka palkkasi tunnettuja suunnittelijoita luomaan käytännöllisiä ja yksinkertaisia, mutta silti tyylikkäitä vaatteita, joita saattoi valmistaa niin vähistä materiaaleista ja pienellä työpanoksella kuin mahdollista.

Naisten asu koostui yleensä tweedpuvusta, johon kuului tyköistuva takki ja melko tiukka, polvipituinen hame.

Sukat maalattiin sääriin

Silkkisukkahousuja oli lähes mahdoton hankkia – paitsi ylihintaan mustasta pörssistä – minkä takia naisten oli yleensä kuljettava paljain säärin kesäisin. Luodakseen kuitenkin vaikutelman sukkahousuista moni maalasi säärensä rusketusvärillä.

Kulmakynällä piirrettiin jalkojen taakse viiva esittämään saumaa, joka tuon ajan sukkahousuissa aina oli. Kun Yhdysvallat liittyi sotaan vuonna 1941, amerikkalaiset sotilaat lahjoittivat eurooppalaisille naisille kauan kaivattuja nylonsukkahousuja, jotka olivat tuolloin uusi, vallankumouksellinen keksintö. 

Koska suurin osa miehistä ja naisistakin palveli sotateollisuutta, moni teini-ikäinen tyttö ja aikuinen kotirouva siirtyi auttamaan työelämässä.

Teollisuudessa tai maanviljelyksessä työskennelleet naiset pukeutuivat samoin kuin miespuoliset kollegansa, karkeisiin housuihin tai haalareihin, ja he leikkasivat usein hiuksensa lyhyiksi tai suojasivat ne hiusverkkoon ja huivin alle. 

Utility Clothes olivat käytännöllisiä ja valmistettu materiaaleja säästellen, mutta ne olivat huolellisesti suunniteltuja ja tyylikkäitä. 

© Fox Photos/Getty

Chanel ja natsit

Kun Saksa miehitti muodin pääkaupungin Pariisin kesällä 1940, osa vaatevalmistajista oli jo lähtenyt pakoon Yhdysvaltoihin. Ne muotitalot, jotka pysyivät auki sodan aikana, jatkoivat tyylikkäiden luomusten valmistamista, mutta ne menivät ensisijaisesti natsiupseerien ja Vichyn hallituksen vaimoille ja rakastajattarille.

Yksi tunnetuista Ranskaan jääneistä muotisuunnittelijoista oli Coco Chanel, joka seurusteli natsipäällystön, kuten Göringin ja Goebbelsin kanssa. Hän muutti hotelli Ritziin, jossa asui itseään 13 vuotta nuoremman saksalaisen rakastajansa kanssa. Sodan jälkeen Chanelia kritisoitiin rajusti yhteistyöstä saksalaisten kanssa, ja hän oli kauan maanpaossa Sveitsissä, ennen kuin jatkoi toimintaansa Pariisissa.

Miniatyyrimuotia

Pariisilaiset muotitalot halusivat palauttaa asemansa heti sodan päätyttyä. 24. heinäkuuta 1944 liittoutuneet marssivat Pariisiin Charles de Gaullen johdolla, ja saksalaisten oli jätettävä kaupunki. Sodan yhä raivotessa muualla Euroopassa osa muotisuunnittelijoista kokoontui luomaan yhteisnäyttelyn "Theatre de la mode". Se oli taskukokoinen muotinäytös.

Koska raaka-aineista oli yhä pulaa, he eivät ommelleet täysimittaisia asuja. Sen sijaan he valmistivat rautalangasta 60 senttiä korkeita nukkeja, muovasivat niille huolellisesti päät kipsistä ja pukivat ne muotitalojen uusimpien luomusten miniversioihin.

Sota-ajan vaikeiden olojen jälkeen ihmiset janosivat päästä pukeutumaan kauniisti. Maaliskuussa 1945 avattua ranskalaista muotinukkenäyttelyä kävi katsomassa yli 100 000 ihmistä, ja se jatkoi menestystään Yhdysvalloissa.


Diorin "The New Look" mullisti muodin 1947 pehmeine hartioineen ja runsaine mekkoineen.

© Rue des Archives/IBL

»New Look» katsoi taaksepäin

Ensimmäiset sodanjälkeiset muotikokoelmat eivät suuresti eronneet 1930-luvun muodista. Vuonna 1947 eräs uusi tulokas kuitenkin muutti muodin totaalisesti. Suunnittelijan nimi oli Christian Dior, ja ihastuneet muotitoimittajat antoivat hänen tyylilleen nimen "The New Look". Nimestä huolimatta Diorin naistenvaatteet olivat paluuta 1800-luvun naisellisuuteen. Leveät, pohjepituiset hameet yhdistyivät niissä ampiaisvyötäröön, pehmeästi laskeutuviin hartioihin ja tyköistuviin yläosiin, jotka korostivat povea. Sitä mukaa kun raunioita siivottiin, ihmiset halusivat unohtaa vaikeat ajat. Naisten ei enää ollut pakko työskennellä, vaan he saattoivat olla taas naisellisiana ja viestittää pukeutumisellaan viettävänsä iloista, hohdokasta elämää.

Hameisiin satsattiin taas kangasta

"Uusi tyyli" ei tarkoittanut vain paluuta tiukkoihin korsetteihin ja jäykkiin alushameisiin. Leveisiin ja pitkiin hameisiin tarvittiin myös suuria määriä kangasta. Tuhlailu synnytti aluksi kritiikkiä, koska köyhyyttä ja materiaalipulaa esiintyi pitkään sodan jälkeen. Kritiikistä huolimatta uusvanha naisellinen tyyli löi itsensä vahvasti läpi. Diorin luksusvaatteista kopioitiin valmisversioita, joita voitiin uusien synteettisten materiaalien ansiosta valmistaa edullisesti. 

Eurooppa nousi vuoden 1945 raunioista yllättävän nopeasti, kiitos muun muassa amerikkalaisten Marshall-avun. Yhdysvallat oli sodan jälkeen taloudellisesti ylivoimainen, ja tulevina vuosikymmeninä maa sai yhä suuremman vaikutusvallan muodissakin.

 Réardin bikinit paljastivat ensimmäisenä navan.

© Keystone/Getty

Fakta: Bikinit tulivat vuonna 1946

Kaksiosaisia uimapukuja oli tehty aiemminkin, mutta vuonna 1946 amerikkalainen Louis Réard toi markkinoille mallin, jota kutsui "bikineiksi". Asu oli nimetty Tyynellämerellä sijaitsevan Bikinin atollin mukaan, jossa Yhdysvallat sinä vuonna testasi ydinasetta. Réard kertoi valinneensa nimen, koska uimapuku oli "räjäyttävä".

Ehkä sinua kiinnostaa...