Kaarle-herttua valtaa Suomen

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

Ruotsin kruunusta 1500- ja 1600-lukujen taitteessa kilpailivat Sigismund ja Kaarle-herttua. Sigismund oli Ruotsin ja Puolan laillinen kuningas, mutta hän hallitsi kaukaa puolasta. Niinpä hänen setänsä Kaarle huudatti itsensä valtionhoitajaksi ja ryhtyi tavoittelemaan kuninkuutta. Valtakunnan kruunun kohtalo ratkaistiin Suomessa.

Teksti Ilkka Enkenberg

Kaksi Stånge-joen ylittävää siltaa oli vankasti miehitetty, eikä kuningas Sigismundilla ollut huolen häivää. Yht’äkkiä herttuan joukot ilmestyivät sumusta ja kävivät puolustajien kimppuun. Lyhyen taistelun jälkeen Sigismund taipui neuvottelupöytään, mutta ensin syötäisiin aamupala. Muutaman vartijan seisoskellessa silloilla loput kuninkaan joukot mutustelivat eväitänsä. Silloin Kaarle petti tulitauon. Hän hyökkäsi silloille ja valloitti ne kiivaan taistelun päätteeksi. Sigismund oli menettämässä otteensa Ruotsista.

Linköpingin lähellä Stånge-joella käyty taistelu oli eräs Ruotsin sisällissodan ratkaisuista. Sodan juuret oli kasvatettu jo aiemmin, kun Juhana III, joka oli Ruotsin kuninkaana 1568–92, nai itselleen tavoitellun puolalaisen prinsessan, Katariina Jagellonican. He saivat pojan, Sigismundin, josta tuli sekä Ruotsin että Puolan kuningas. Hän hallitsi valtakuntaansa Puolasta, ja pitkien poissaolojen ansiosta Juhana III:n veli Kaarle näki tilaisuutensa tulleen.

Kaarle valtionhoitajaksi

Kaarle-herttua aloitti matkansa kohti kruunua valtiopäiviltä. Helmikuussa 1597 Arbogaan kokoontuneet säädyt huusivat hänet valtionhoitajaksi kuninkaan poissa ollessa. Kaarle väitti olevansa kuninkaan puolella aatelin ja piispojen valtaa vastaan, mutta hänen todelliset suunnitelmansa olivat kuitenkin toiset. Hän oli taitava retorikko ja puhui valtiopäivillä talonpoikaissäädyn lähes hurmoksen valtaan.

Puheissaan Kaarle mässäili Suomea Sigismundin nimissä hallitsevan Klaus Flemingin julmuuksilla. Verinen nuijasota oli vielä käynnissä, ja kertomukset sen kauheuksista levisivät ympäri Ruotsia. Kaarle sai nuijasodasta oivan retorisen aseen Flemingiä ja Sigismundia vastaan. Kaarle myös vaati lupaa hyökätä Suomeen, mitä ei kuitenkaan saanut.

Fleming kokosi kuumeisesti armeijaa ja laivastoa herttuaa vastaan, mutta  kuoli kesken kaiken.
Sigismund nimitti Klaus Flemingin tilalle Suomen käskynhaltijaksi Arvid Stålarmin. Samaan aikaan Kaarle valmisteli hyökkäystä Suomeen. Kesällä 1597 hän lopulta sai hyökkäykseen luvan säädyiltä ”lopettaakseen kurjat murhatyöt ja verenvuodatus”.

Herttua hyökkää

Kaarle-herttua hyökkäsi syyskuun alussa vuonna 1597 Suomeen ja nousi maihin vain muutaman kilometrin päästä Turun linnasta. Kaarle houkutteli Arvid Stålarmin neuvotteluihin linnan ulkopuolelle ja ilmestyi paikalle sopimuksen vastaisesti mukanaan koko sotajoukkonsa. Hän katkaisi Stålarmin pienen joukon paluutien linnalle, jolloin nämä joutuivat pakenemaan toiseen suuntaan. Huijatun Stålarmin vaimo ja kaikki vaatteet jäivät linnaan.

Piiritys alkoi. Linnassa oli yli 1000 kuninkaalle uskollista sotilasta, ja Stålarm oli pienemmän joukon kanssa yhä jossain piirittäjien selustassa. Tätä joukkoa ei kuitenkaan kuulunut piiritettyjen avuksi, ja heidän rivinsä alkoivat rakoilla. Linnasta lipesi sotilaita vastustajan leiriin. Linnan sotaväki halusi neuvotella piirittäjien kanssa, jolloin Kaarle valtasi linnan, kun etuvarustus oli jätetty miehittämättä neuvottelujen aikana.

Kerrotaan, että herttua marssi linnan kirkkoon ja kurkisti Klaus Flemingin arkkuun varmistaakseen, että tämä  todella oli kuollut.
Kaarle joutui kuitenkin palaamaan pian Ruotsiin, sillä Sigismundin maihinnoususta liikkui jatkuvasti huhuja. Hän jätti linnan kannattajiensa haltuun, mutta kunnollista sotajoukkoa hän ei sitä vartioimaan asettanut.

Taistelu Ruotsista

Huhut kävivät toteen kesällä 1598. Sigismund varmisti asemansa nopeasti noustuaan maihin Etelä-Ruotsissa. Kalmarista käsin hän suunnitteli hyökkäävänsä kohti pohjoista. Sigismundin ja Kaarlen joukot kohtasivat Stångebrossa. Herttua hyökkäsi sumun turvin ja pelästytti Sigismundin niin, että tämä suostui neuvotteluihin. Taistelu taukosi, ja puolalaisarmeija lähti aamupalalle. Silloin Kaarle hyökkäsi uudestaan. Taistelun jälkeen Sigismundin oli tunnustettava tappionsa.

Tammikuussa 1599 Ruotsin aateli ja piispat päättivät Jönköpingissä, että Sigismundin viimeinen mahdollisuus pitää kuninkuutensa on tulla pysyvästi Ruotsiin hallitsemaan valtakuntaansa. Sigismund ei vastannut mitään.

Lopullinen ratkaisu

Sigismund ei kuitenkaan ollut antanut periksi. Hän hamusi yhä kiistämätöntä johtajuutta itselleen. Perinteinen Sigismundin kannatusalue Suomi nousi nyt avainasemaan. Sigismund ei kuitenkaan luottanut enää Stålarmiin, joka oli tupeksinut Turun linnan Kaarle-herttuan käsiin ilman taistelua. Hän nimitti Suomen sotaväen ylipäälliköksi Axel Kurckin ja vaihtoi tämän lisäksi kaikkien Suomen linnojen päälliköt.

Elokuussa 1599 Kaarle-herttuan joukot hyökkäsivät jälleen Suomeen. Kurckin johtama sotajoukko kohtasi herttuan väen Marttilassa, Turusta Hämeenlinnaan johtavan Hämeen härkätien varrella. Taistelu oli lyhyt ja kaoottinen. Suomalaiset joutuivat hajalleen ja pakenivat metsiin. Kurck menetti kahakassa hevosensa, mutta onnistui kokoamaan joukkojensa jäänteet ja pääsemään Viipuriin.

Herttua valtasi Viipurin kaupungin porvariston avulla. Nämä avasivat kaupungin portit herttuan joukoille, koska halusivat välttyä hävitykseltä. Hetkeä myöhemmin antautui linnakin. Viipuri oli vallattu. Arvid Stålarmin johtama Turun linna antautui jälleen taisteluitta.

Marraskuun 10. 1599 Kaarle-herttua teloitutti Turussa 20 kuninkaan kannattajaa luodakseen pelkoa. Joukossa olivat muun muassa Klaus Flemingin pojat Johan ja Olof. Suomen aatelin johtomiehet kuitenkin säästettiin, heidän joukossaan Axel Kurck ja Arvid Stålarm.

Kaarle yritti vielä jatkaa sotaretkeään Liivinmaalle, mutta siellä vastassa oli Puolan armeija, jota Sigismund oli turhaan yrittänyt saada käyttöönsä jo Ruotsin sisällissodassa, mihin Puolan valtiopäivät ei kuitenkaan ollut antanut lupaa. Puolan armeija oli täysin ylivoimainen, eikä Kaarlella ollut mahdollisuuksia kääntää sisällissodan voittojaan hyökkäyssodaksi syvemmälle Sigismundin valtakunnan ytimeen.

Kaarlesta tuli kuningas Kaarle IX vuonna 1604. Sigismund piti itseään laillisena hallitsijana, mutta ei käytännössä ollut johtanut Ruotsia moneen vuoteen. Kaarlen lyhyt hallintokausi päättyi vuonna 1611, kun hän kuoli sairaana miehenä. Kaarlea valtaistuimelle seurasi hänen vanhin poikansa, Kustaa II Aadolf, jonka hallintoaikana Ruotsin nousu suurvallaksi alkoi.

Lue Lisää:
Mirkka Lappalainen: Susimessu (2009)

Ehkä sinua kiinnostaa...