Jousiampujat kaatoivat ritarit

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

Crécyn taistelu aloitti tuhoisan satavuotisen sodan Englannin ja Ranskan välillä. Taistelussa tavalliset jousi­ampujat myös ensi kertaa voittivat mahtavan ritarien armeijan.

Teksti Magnus Västerbro

Yhtäkkiä taivas on pilvien peitossa ja puhkeaa voimakas sadekuuro. Sateen lakatessa kirkas iltapäivän aurinko häikäisee ranskalaissotilaat. On 26. elokuuta 1346, ja Ranskan valtava, lähes 30 000 miehen armeija seisoo pienen kukkulan juurella lähellä Crécyn kylää Luoteis-Ranskassa. Joukkoja johtaa kuningas Filip VI, aikansa mahtavin monarkki. Ylhäällä mäellä odottaa puolta pienempi hyökkäävä armeija Englannin kuningas Edvard III:n johdolla.

Ryöstelyä maaseudulla

Englantilaiset ovat alkukesästä hyökkäneet Ranskaan ja voittaneet useita pieniä taisteluja. Sitten he ovat kiertäneet ympäri maaseutua ryöstöretkillään. Ehkä ryöstelyn tarkoituksena on ollut pakottaa Ranskan kuningas mukaan ratkaisevaan taisteluun. On  joka tapauksessa selvää, että brittikuninkaalla on kukkulan päältä täydellinen asema iskeä. Tosin Ranskan armeijan on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen raskaasti haarniskoidut ritarit ovat maineeltaan voittamattomia. Kuningas Edvardilla on kuitenkin suunnitelma. Se perustuu oppiin, jonka Englannin armeija oli saanut 1300-luvun alussa Skotlannissa käydystä verisestä sodasta, ja tietoon siitä, miten ratsuväkeä vastaan parhaiten soditaan.

Ritarien suora hyökkäys

Oli jo iltapäivä, ennen kuin Ranskan joukot olivat kokoontuneet väsyneinä pitkän marssin jälkeen. Kuningas Filip VI päätti siksi odottaa ja aloittaa taistelun seuraavana päivänä. Ranskan aateliset olivat kaikki hyvin tietoisia omasta asemastaan, ​​ja ennen joukkojen lepoa heidän oli ryhmiteltävä itsensä arvonsa ja asemansa mukaisesti.

Siirtyessään edestakaisin ranskalaiset joukot saapuivat englantilaissotilaiden näköpiiriin. Ritarijoukossa alkoi levitä usko, että taistelu yhtä hyvin voitiin aloittaa välittömästi. Paljon kunniaa oli taistelukentällä voitettavissa, ajateltiin. Jostain syystä kuningas Filip VI antoi lopulta suostumuksensa.

Väsyneet varsijousiampujat

Ensimmäisenä rinnettä nousi useista tuhansista varsijousimiehistä koostuva divisioona, jonka piti pehmentää Englannin etulinja ennen ritarien hyökkäystä. Jousimiehet valittivat väsymystään ja sitä, että varsijouset olivat kastuneet sateessa, eivätkä halunneet ensin lähteä.

Kaikesta huolimatta he suostuivat lähtemään–  laulellen ja musikantit mukanaan. Mäellä seisoi Englannin armeija liikkumatta ja hiljaa.
Varsijousi on tuhoisa ase, mutta sen kantama on vain noin 100 metriä. Varsijousiampujien ollessa yli 200 metrin päässä englantilaisriveissä alkoi liikehdintä. Brittiläiset jousimiehet ottivat puoli askelta eteenpäin, venyttivät pitkäjousensa ja ampuivat ilmoille nuoliryöpyn. Silminnäkijän mukaan nuolia tuli "tiheään kuin sade, ja aiemmin kirkas taivas pimeni yhtäkkiä".

Spontaanisti aloitettu Ranskan marssi jatkui tuhoisin seurauksin. Normaalisti varsijousiampujat olisivat pyrkineet suojautumaan suurien puukilpien alle tullessaan ampumaetäisyydelle, mutta nyt kilvet olivat vielä varastossa.
Englantilaiset ampuivat viisi tai kuusi kertaa: lähes 40 000 nuolista putosi varsijousiampujien päälle, joita kuoli joukoittain. He, jotka eivät heti kaatuneet, luovuttivat pian ja perääntyivät. Vastassa olivat Ranskan ritarit, jotka iskivät heidät kuoliaaksi rangaistuksena pelkuruudesta. Tässä tilanteessa olisi ollut loogista perua Ranskan hyökkäys. Nyt kuitenkin iskivät kunnian ja sankarillisuuden aatteet. Ranskan aateliset päättivät hyökätä ylös rinnettä ilman tukea, mutta kohtasivat Englannin pitkäjousien lähettämän nuolimeren kerta toisensa jälkeen. Monet ritarit kuolivat välittömästi, ja toiset kaatuivat maahan raskaissa haarniskoissaan hevosten kuollessa tai haavoittuessa. Ne, jotka pääsivät Englannin linjoille, törmäsivät täysin uuteen taistelutaktiikkaan. Brittiritarit sotivat seisten sekaryhmissä. Tavalliset ​​sotilaat oli varustettu pitkillä keihäillä, ja lukuisat jousimiehet olivat lähietäisyydellä tarkka-ampujina.

Tykkiä käytettiin varhain

Lisäksi kerrotaan brittien käyttäneen hyvin yksinkertaisia tykkejä, ribaldis. Ne ampuivat pääasiassa kivikuulia mutta myös romurautaa. Ei ole täysin selvää, kuinka tehokkaita ne todella olivat. Kronikoitsijan mukaan "ne kuulostivat ukkoselta ja levittivät tuhoa joukkojen keskuudessa". Toisen mielestä ne parhaimmillaan "peläyttivät hevosia”.

Ranskan uusia hyökkäysaaltoja oli tulossa, mutta valtavat kasat kuolleita ja haavoittuneita hevosia ja sotilaita oli tiellä, jolloin iskut menettivät entistä enemmän tehoaan. Joidenkin kronikoitsijoiden mielestä tehtiin jopa kuusitoista hyökkäysyritystä Englannin linjoja kohti.

On päivänselvää, että ritarit osoittivat suurta kuoleman halveksuntaa. Jossain vaiheessa he onnistuivat tunkeutumaan aina Englannin linjaan saakka, ja taistelu koveni. Juuri tuolloin englantilaisia johti kuninkaan poika, kruununprinssi Edvard, joka myöhemmin tunnettiin  "Mustana prinssinä"  haarniskansa värin takia. Prinssi oli vain 16-vuotias mutta taisteli urheasti.

Jossain vaiheessa tuulimyllystä taistelua seuraavaa kuningasta kehotettiin lähettämään vahvistuksia etulinjaan. Hän oli kuulemma sanonut olevansa haluton puuttumaan asiaan. "Ansaitkoon poika kannuksensa itse." Ja niin hän teki. Ranskan hyökkäys lyötiin taas.

Sokea sankari mukaan

Taistelun kestettyä useita tunteja yksi Ranskan armeijan suurista sankareista astui mukaan. Hän oli Böömin kuningas Juhana "Sokea", joka oli tullut tunnetuksi ristiretkistään Itä-Euroopassa. Kymmenen vuotta aiemmin hän oli menettänyt näkönsä taudin takia.

Kuultuaan Ranskan huonosti etenevästä taistelusta hän määräsi miehet nostamaan hänet ratsulleen, josta hänet nyöritettiin yhteen ympäröivien ritarien kanssa. Yhdessä he ratsastivat taistelukentälle, jotta kuningas voisi osallistua sotaan. Kuten kaikki hänen lähimmät miehensä Juhana Sokeakin  oli pian kuollut. Vasta lähempänä keskiyötä Ranska luovutti. Tuolloin vähintään 2 000 Ranskan aatelista ja yli 10 000 sotilasta oli kaatunut. Britit olivat menettäneet korkeintaan kymmenyksen tästä.

Crécyn taistelu tarkoitti Ranskan kuninkaalle täyttä katastrofia. Ellei paiserutto olisi seuraavina vuosia keskeyttänyt taisteluja tilapäisesti, hänen asemansa olisi ollut täysin kestämätön. Kuten historioitsija J. R. Green kirjoittaa, Crécyn taistelu jäi sotahistoriaan, koska se osoitti että tavallinen kansa, jousimiehet ja miehet keihäineen, voivat voittaa raskaasti haarniskoidut aateliset. "Crécystä lähtien feodalismi horjahteli hitaasti mutta varmasti kohti hautaa.” l

LUE LISÄÄ:
Andrew Ayton ja Philip Preston: The Battle of Crécy 1346 (2005)

Ehkä sinua kiinnostaa...