Teksti Anna Larsdotter

Kesällä vuonna 1099 Euroopan ristiretkiarmeija valloitti Jerusalemin. Tapahtumat olivat järkyttäviä. Ne jäivät ikuisesti Lähi-idän muslimiväestön kollektiiviseen muistiin. Eurooppalaiset etenivät kuin berserkit, valikoimatta ja ilman armoa tappaen. Miehet, naiset ja lapset, muslimit ja juutalaiset lyötiin niin, että veren on sanottu virranneen kaduilla ja värjänneen kaupungin punaiseksi.

Jerusalem oli ollut muslimien vallassa vuodesta 638. Nyt kaupungista tuli keskipiste kristilliselle valtakunnalle nimeltä Outremer, joka oli keskiaikainen frankkien termi  “meren tuolla puolen”. Outremer koostui ristiretkeläisten valloittamista alueista. Jerusalemin kuningaskunnan ohella ristiretkeläiset olivat myös perustaneet Antiokian ruhtinaskunnan ja Tripolin ja Edessan maakunnat.

Länsimaiden ritarit olivat tähän asti onnistuneet hyökkäyksissään muun muassa siksi, että muslimit olivat alueella hajallaan. He tulivat eri valtakunnista, ja uskonnollinen suuntautuminen vaihteli. Lopulta se, joka heidät yhdisti ja ajoi pois eurooppalaisenemmistön pyhältä maalta – alueelta, joka vastaa suunnilleen nykypäivän Israelia, Länsirantaa ja Gazan kaistaa – oli kurdilainen sulttaani Saladin.

Kasvoi Damaskoksessa

Saladinin oikea nimi oli Salah ad-Din Yusuf. Hän syntyi 1138 Tikritissä nykyisessä Irakissa, jossa hänen isänsä oli kaupungin komendantti. Nuorena Saladin asui Baalbekissa, nykypäivän Libanonissa, ja Damaskoksessa, joka on nykyään Syyrian pääkaupunki. Damaskoksessa isä oli Syyrian prinssi Nur ad-Dinin palveluksessa.

Saladinin lapsuudesta ja koulutuksesta emme tiedä paljon. Luultavasti hän opiskeli Koraania, arabian kielioppia ja runoutta. Hänen sanotaan olleen vakava nuori mies, joka oli kiinnostuneempi teologiasta kuin asepalveluksesta. Vasta 25 vuoden iässä hänestä on kerrottu soturina. Silloin hän seurasi setäänsä Shirkuhia tutkimusmatkalle Egyptiin.

1163 prinssi Nur ad-Din lähetti heidät auttamaan toista osapuolta paikallisessa valtataistelussa. Pian tästä kuitenkin kehittyi suuri konflikti, johon myös ristiretkivaltiot olivat osallisina. Saladin osoitti johtamistaitojaan vuosien piirityksissä ja taisteluissa. Saladinin sedästä itsestään tuli lopulta Egyptin johtaja, prinssi Nur ad-Din tukenaan.

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin setä kuitenkin kuoli – aikakirjojen mukaan liian tukevan aterian jälkeen. Nyt oli Saladinin vuoro. Vuonna 1169 hänet nimitettiin Egyptin suurvisiiriksi. Pian kuitenkin yhteistyö prinssi Nur ad-Dinin kanssa alkoi takkuilla. Syyrian prinssi oli juuri hyökkäämässä armeijoineen Saladinin Egyptiin, kun hän odottamatta kuoli, Hänen korvaajakseen tuli 11-vuotias poika.

Nuori poika oli helppo saalis Saladinille, jolla vuodesta 1174 oli hallussaan myös valta suuressa osassa Syyriaa. Hänen valtakuntansa oli ristiretkivaltio Outremerin ympärillä mitä suotuisimmalle tavalla. Syvällä hartaudella Saladin otti vastaan elämäntehtävän, jonka hän katsoi saaneensa: ajaa pois kristityt pyhältä maalta. Hän eli askeettisesti, lopetti viinin juomisen ja meni jopa naimisiin. Vaikeuksiin hän haki tukea Koraanista.
“Kun Jumala antoi minulle Egyptin, olin varma, että hän myös tarkoitti, että minulla olisi Palestiina”, hän sanoi profeetallisesti.

»Sivistymättömiä barbaareja»

Muslimien silmissä eurooppalaiset olivat sivistymättömiä barbaareja ja pakanoita. Heidän uskonsa pyhään kolminaisuuteen – jonka mukaan Jumala on ainoa, mutta hän ilmenee Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä – muslimit tulkitsivat polyteismiksi eli useiden jumalien palvonnaksi. Muslimeille on olemassa vain yksi Jumala, Allah.

Muslimit myös pudistivat päätään ristiretkeläisten panssareille, jotka olivat niin raskaita, että he tuskin pystyivät liikkumaan. Länsimaalaisten vähemmän viisas tapa hyökätä jopa keskipäivän kuumuudessa tulisi olemaan Saladinille hyödyksi.

Vuonna 1177 hän aloitti hyökkäyksen ristiretkeläisten maille. Se ei alkanut järin hyvin. Mont Gisardin taistelun aikana Saladin oli itse kuolla. Pian  taistelu alkoi kuitenkin sujua paremmin. Outremer ja sen eri ristiretkivaltiot olivat hajallaan sisäisten ristiriitojen vuoksi.

Sukujen ja maiden väliset riidat Euroopassa vaikuttivat myös pyhän maan ritarien keskinäisiin suhteisiin. Paikallisilla prinsseillä oli omat agendansa, eivätkä he välittäneet taistella Jumalan puolesta, vaan sotivat vallasta ja vauraudesta. Vaikka ristiretkeläiset olivat hyvin valmistautuneita, heitä oli pitkällä aikavälillä liian vähän kestääkseen Saladinin näennäisesti ehtymätöntä sotilasmäärää. Kun Saladinin sisko otettiin vangiksi väijytyksessä vuonna 1187, sulttaanin viha kasvoi. Kiukkua ei lieventänyt se, että hyökkäys tapahtui tulitauon aikana. Saladin vannoi omin käsin tappavansa syypään, brutaalin Reynald de Châtillonin. Paastokuukauden eli ramadanin jälkeen Saladin julisti siksi jihadin, pyhän sodan.

Määrältään ylivoimainen

Heinäkuun alussa 1187 käytiin ratkaiseva Hattinin taistelu, vuoren ylätasangolla länteen Genesaretin järvestä. Saladinin armeija oli määrältään ylivoimainen ja ristiretkeläisiä paljon paremmin varustettu taistelemaan kovassa kuumuudessa. He käyttivät kevyitä tikattuja puuvillahaarniskoja ja ratsastivat pienillä nopeilla hevosilla. Ristiretkeläisillä oli raskaat rengaspanssarit ja suuret voimakkaat hevoset. Saladin kehotti miehiään tähtäämään eläimiin. Ilman hevosia ritari ei kauan selviäisi.

Tappio oli kuivuudesta kärsiville ja hidasliikkeisille Euroopan sotureille totaalinen. Saladin tapatti Châtillonin hakattuaan ensin hänen toisen kätensä.
Juuri Hattinin taisteluun ja aiempaan Mont Gisardin taisteluun osallistui Jan Guilloun fiktiivinen temppeliritari Arn Magnusson. Ei ole kuitenkaan todisteita siitä, että mukana olisi todella ollut joku temppeliritarikuntaan kuulunut ruotsalainen ritari, vaikkakin pohjoismaista matkusti toisinaan suurmiehiä pyhään maahan ristiretkille.

Hattinin menestyksen jälkeen oli aika kostaa kristityille Jerusalemissa. Hyökkäys aloitettiin syyskuussa 1187 ja pian sen jälkeen 2. lokakuuta Jerusalem oli uudelleen muslimialuetta.

Ne kristityt, jotka pystyivät, saivat ostaa tiensä vapauteen, ja muista tuli orjia. Vuoden 1099 kaltaisesta verilöylystä ei koskaan ollut kysymys. Suhteellinen lempeys antoi Saladinille oikeudenmukaisen komentajan maineen.

Saladinilla oli nyt useimmat ristiretkivaltiot hallussaan. Eurooppaan levisi tieto hyökkäysestä Jerusalemiin, ja Pyhän Rooman keisari Fredrik Barbarossa käynnisti uuden ristiretken. Se tapahtui elokuussa 1189, kaksi vuotta Jerusalemin taistelun jälkeen. Johtajana oli Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli.

Akko valloitettiin

Muutaman vuoden ajan taidokkaat sotaherrat Saladin ja Leijonamieli mittasivat voimiaan. Kristityt valloittivat tärkeän satamakaupunki Akkon nykyisessä Israelissa pitkän piirityksen jälkeen vuonna 1191. Eurooppalaiset olivat yllättyneitä vihollisista, jotka jättivät kaupungin päät pystyssä. “Jos he eivät olisi olleet epäluotettavia, olisi sanottu, ettei ollut kunnollisempaa ja rohkeampaa kansaa kuin he”, kirjoitti eräs länsimainen tarkkailija.

Huolimatta ajoittaisesta menestyksestä ristiretkeläiset eivät koskaan onnistuneet ensisijaisessa tavoitteessaan valloittaa Jerusalem takaisin. Kuningas Rikhard ymmärsi, etteivät he olisi koskaan saaneet pidettyä kaupunkia pitkään. 1192 hän palasi Englantiin käsittelemään ristiriitoja Ranskan kanssa.

Lisää ristiretkiä Euroopasta pyhään maahan tehtiin, yhteensä arviolta kahdeksan tai yhdeksän, mutta yksikään niistä ei saanut häirittyä muslimien ylivoimaa, jonka Saladin oli saavuttanut Jerusalemin valloituksella.

Samana syksynä kun Rikhard Leijonamieli matkasi kotiin Englantiin, Saladin palasi Damaskokseen, väsyneenä monien sotakentillä vietettyjen vuosien jälkeen. Hän tapasi taas perheensä: pojat, vaimot, lapsenlapset ja rakastajattaret. Pian hän kuitenkin sairastui, syömisen ja juomisen kanssa tuli vaikeuksia. Hänen vanhin poikansa, el Melek el-Afdal astui valtaistuimelle. Maaliskuun 4. päivänä 1193 Saladin kuoli 53-vuotiaana kuumeeseen. Yllättäen kävi ilmi, että mahtavalla hallitsijalla ei lainkaan ollut varoja. Siksi Saladin sai varsin yksinkertaiset hautajaiset.

LUE LISÄÄ:
Saladin in His Time av P H Newby (1983) ● Warriors of God – Richard the Lionheart and Saladin in the Third Crusade av James Reston Jr (2001)

Teksti Ilkka Enkenberg

Pommikoneiden jylinä täytti taivaan. Ihmiset suojautuivat junan penkkien alle tai pakenivat metsään puiden suojiin.
”Se jylinä männöö välist poispäi ja tulloo taas takasii. Ko se männöö poispäi, kuuluu hirmusii, kovvii, jyrräyksii ja paukkeita ja kaik tärisöö ja heiluup. Sit tulloo vielä kovem jyrräys.” Näin kertoo evakkojunassa siskonsa ja mummonsa kanssa ollut tuolloin nelivuotias Kaarina Enkenberg.

Tärkeä risteysasema

Pommit osuivat Elisenvaaran asemalle ja sen lähialueille. Kurkijoen pitäjässä sijaitseva Elisenvaara oli tärkeä risteysasema. Se oli Viipurin ja Sortavalan puolessavälissä, ja sen kautta kulkeva Karjalan rata oli avattu jo vuonna 1893. Radalla haluttiin tukea Karjalan elinkeinoelämän kasvua ja myöhemmillä laajennuksilla mahdollistaa itärajan tehokkaampi puolustus. Neljän radan solmukohta Elisenvaarasta oli tullut vuonna 1937, kun rataosuus Lappeenrantaan valmistui.

Neuvostoliitto oli pommittanut Elisenvaaraa jo talvisodan aikana. Se oli jäänyt talvisodan päätteeksi Moskovan rauhassa Neuvostoliitolle mutta vallattiin takaisin jatkosodan hyökkäysvaiheessa kesällä 1941.

Junat täynnä evakoita

Ratapihalla oli pommituksen aikaan Räisälästä lähteneitä evakkoja kuljettanut juna. Suurin osa sen matkustajista oli naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa ja olivat nyt  matkalla rintaman taakse, pois hyökkäävän puna-armeijan ja kiihtyvien taisteluiden jaloista. He olivat evakkoja.
Neuvostoliitto oli aloittanut suurhyökkäyksen Karjalan Kannaksella 9. kesäkuuta 1944. Hyökkäyksen tavoitteena oli saavuttaa nopea ratkaisu jatkosodassa, ja suomalaiset joutuivatkin perääntymään, kunnes kuuluisa torjuntavoitto, Ihantalan ihme, pysäytti neuvostoliittolaisten etenemisen.

Suurhyökkäyksen takia liikenne juna-asemilla oli vilkasta. Pitkät junat kuljettivat sotilaita muilta rintamalohkoilta torjuntataisteluihin Kannakselle. Sisä-Suomeen kulkevat junat puolestaan veivät mukanaan Karjalan väestöä, joka pakeni hyökkäävän vihollisen tieltä.

Karjalassa asuvat olivat joutuneet jättämään kotinsa ensimmäisen kerran talvisodan sytyttyä vuonna 1939. Noin 430 000 henkeä pakeni silloin sodan tieltä. Heidät sijoitettiin eri puolille Suomea, usein tietystä pitäjästä kotoisin olevat samoille seuduille. Evakkoon lähteneet olivat naisia, lapsia ja iäkkäämpää väkeä, koska sotakelpoiset miehet olivat rintamalla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkimainingeissa evakot palasivat kotiseudulleen Karjalaan ja löysivät yleensä kotinsa tuhottuina. Jälleenrakennus olikin vilkasta, ja moneen pitäjään rakennettiin kaikki uusiksi kouluja ja kauppoja myöten. Kaikki oli kuitenkin jätettävä taakse uudestaan, tällä kertaa lopullisesti.

Ei ilmahälytystä

Pommikoneet ilmestyivät tappavine kuormineen Elisenvaaran ylle ilman ennakkovaroitusta. Murhenäytelmän ensi merkit oli kuitenkin havaittu Simpeleen ilmavalvonta-asemalta jo klo 11.27. Parikymmentä kilometriä Elisenvaarasta etelään sijaitsevalta Hiitolan asemalta havaittiin korkealla pohjoista kohti lentänyt vihollisen laivue klo 12.30, juuri ennen kuin pommitus alkoi. Hiitola antoi ilmahälytyksen. Elisenvaara ei. Ratapihalla olleet luulivat koneita aluksi omiksi, koska ne kaartoivat ratapihan ylle lännestä ja tulivat siten Suomen suunnalta.

Elisenvaarassa ei ollut ilmapuolustusta eikä omia hävittäjiä ajamassa pommittajia pois. Suomalaiset koneet olivat kiinni taisteluissa rintaman etulinjassa.
Pommikoneet tyhjensivät kuolettavat lastinsa Elisenvaaraan 20. kesäkuuta 1944, samana päivänä kuin Viipuri menetettiin. Noina päivinä aseman läpi kävi lähes jatkuva sotilasjunien liikenne, kun suomalaisia joukkoja siirrettiin Itä-Karjalasta Kannakselle torjumaan punaista aaltoa. Asemalla oli tuolloin noin tuhat ihmistä. Neuvostoliiton tiedustelun mukaan asemalla oli seitsemän junaa.

Elisenvaara palaa

Elisenvaaran pommitus oli tuhoisin Suomessa tapahtunut pommitus. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat asemaa kolmessa aallossa yli 80 lentokoneen voimin. Kaksi ensimmäistä pommitusaaltoa osui juniin ja niitä ympäröivälle ratapihalle. Evakkoja kuljettanut juna sai eniten osumia. Pommit sytyttivät tulipaloja ja tuhosivat junien ja radan lisäksi rakennukset.

Kolmas aalto puolestaan oli erilainen. Siihen osallistuivat Jak-9-hävittäjät, jotka olivat saattamassa pommikoneita. Hävittäjät jahtasivat ratapihalta ympäröiviin metsiin pakenevia siviilejä konekiväärein ja konetykein.

Neuvostoliiton 58. pommituslentorykmentin sotapäiväkirjassa kerrotaan, että Elisenvaaran pommituksessa tuhottiin noin 190 junavaunua, 16 asemarakennusta ja 300 metriä rataa. Koneet pudottivat yhteensä 1488 pommia. Pommituksen aiheuttamat tulipalot näkyivät noin 40 kilometrin päähän.
Hyökkäyksessä kuoli noin 200 ihmistä, valtaosa heistä naisia ja lapsia. Kaarina oli vaunussa, joka ei saanut täysosumaa. Naapurivaunun tuhonneen osuman jälkeen hän pakeni siskonsa ja mummonsa kanssa metsään. Kolmikko selvisi pommituksesta ja hävittäjien hyökkäyksistä.

Suomi saavutti torjuntavoitot Tali-Ihantalassa ja Ilomantsissa, ja Neuvostoliitto luopui siihen asti esittämästään ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Rauhanehdot olivat kuitenkin kovat. Sodan päättäneessä, syyskuussa 1944 solmitussa rauhassa Suomi menetti Petsamon, Sallan, Karjalan kannaksen ja Laatokan-Karjalan.

Onnistunut evakuointi

Evakot, myös Elisenvaarasta selvinneet, jatkoivat elämäänsä kaukana kotikonnuiltaan. Toisen maailmansodan aikana Suomessa toteutettu evakuointi on eräs historian parhaiten onnistuneista. Toisin kuin yleensä, maan sisäisiä pakolaisia ei sijoitettu leireille, vaan useimmiten maataloihin, joiden töihin he osallistuivat. Jatkosodan jälkeen monet evakot hankkivat elantonsa pienviljelijöinä.

Lue lisää
Erkki Rahkola & Carl-Fredrik Geust: Vaiettu Elisenvaaran pommitus (2008)
Kaarina Enkenberg: Makia leipä (2006)

Teksti Björn Lundberg

Toukokuun 7. päivä 1907. Stellingeniin Hampurin ulkopuolelle kokoontuu tuhansia ihmisiä Hagenbeckin eläintarhan avajaisiin.
25 hehtaarin kokoisen alueen rakentaneelle 62-vuotiaalle Carl Hagenbeckille tämä on uran huippuhetki, johon on valmistauduttu lähes 50 vuotta. Puiston rakentaminen oli kestänyt viisi vuotta. Hän on unelmoinut hetkestä pitkään. Uljaan portin ulkopuolella vieraat odottavat sisäänpääsyä. Puistoa markkinoidaan Hagenbeckin ”eläintieteellisenä paratiisina”,  jossa eläimet saavat liikkua vapaasti suurilla alueilla, toisin kuin muissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan eläintarhoissa, joissa eläimiä on näytillä ahtaissa häkeissä.

10 000 vierasta avajaispäivänä

Jo ensimmäisenä päivänä vierailijoita on 10 000. Eivätkä he pety. Puistossa on jääkarhuja, leijonia ja elefantteja, jotka erotetaan toisistaan vallihaudoilla aitojen sijaan. Hetkenä minä hyvänsä ne saattavat päästä ulos vankeudesta, mikä luo vieraille kutkuttavan tunnelman.

Jo muinaisessa Egyptissä pidettiin vangittuja eläimiä kuninkaallisissa palatsipuutarhoissa. 4 500 vuotta vanhat seinämaalaukset ja kirjoitukset kertovat puistosta, jossa on mitä ilmeisemmin ollut useita erilaisia antilooppeja, paviaaneja sekä liuta erilaisia lintuja. Noin tuhat vuotta myöhemmin Egyptin kuningatar Hatsepsut lähetti aluksen Puntin maahan, oletettavasti nykypäivän Somaliaan, hakemaan leopardeja, apinoita, eksoottisia lintuja sekä kirahvin kuninkaalliseen eläintarhaan. Tämä on ensimmäinen tunnettu esimerkki järjestäytyneestä retkikunnasta, joka on hankkinut villieläimiä kuninkaalliseen puistoon.

Myös Kiinassa oli kuninkaallisia eläintarhoja. Noin vuonna 1250 eaa. kuningas Wen rakennutti valtavan ”viisauden puiston”,  jossa oli hirviä ja lintuja. Myös Raamatun kuningas Salomonin sanotaan pitäneen suurta kokoelmaa eläimiä hovissaan Jerusalemissa.

Eläintarha Tenochtitlánissa

Atsteekit pystyttivät laajan eläintarhan pääkaupunki Tenochtitlániin. Kun Hernán Cortés saapui espanjalaisine valloittajineen kaupunkiin  1519, he löysivät alueen ja sen sadat työntekijät. Kokoelmissa oli  muun muassa lintuja, kissaeläimiä ja myrkkykäärmeitä.

Keskiajalla eurooppalaiskuninkailla oli eräänlaisia eläinnäyttelyitä, joissa oli eksoottisia eläimiä. Villieläimistä tuli luksuslahjoja, joita Euroopan kuninkaalliset antoivat toisilleen kruunajaisissa ja häissä. Vuonna 1235 Englannin Henrik II sai kolme leopardia häälahjaksi Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarilta. Eläimiä säilytettiin myöhemmin Lontoon Towerissa.

Useat Euroopan linnapuutarhat  eläintarhoineen oli tarkoitettu vain kuninkaallisille. Ranskan suuren vallankumouksen aikana kiihtynyt ihmisjoukko hyökkäsi Versailles’n eläintarhaan. Osa eläimistä vapautettiin ja toiset surmattiin. Jäljelle jääneet vietiin Pariisiin, Jardin des Plantesiin, joka oli ensimmäinen yleisölle avattu eläintarha 1793.

1828 avattiin London Zoo eläintieteellisiin tarkoituksiin. Puisto oli aluksi auki vain kaupungin eläintieteellisen seuran jäsenille. Kiinnostus eläimiä kohtaan oli kuitenkin suurta, ja vähitellen myös ei-jäsenet päästettiin porttien läpi.

Näkemys luontoon muuttui

1858 Charles Darwin julkaisi teoksensa Lajien synty. Käänteentekevä evoluutioteoria muutti näkemyksen luontoon, ja kiinnostus eläimiin ja kasveihin kasvoi.
Uudet eläintarhat, jotka olivat usein tieteellisessä käytössä, avasivat porttinsa Euroopassa. Eläimet sijoitettiin häkkeihin ja järjestettiin tieteellisen luokittelun mukaan. Eurooppa tuntui hakevan taide-esineitä, arkeologisia löytöjä – ja eläimiä –eri puolilta maailmaa kuin riivattuna. Kaikki järjestettiin ja luettelointiin.
Siirtomaiden myötä nopeasti kasvava kaupankäynti helpotti kuljetuksia.

Eläimiä kohdeltiin kuitenkin pääsääntöisesti huonosti, joko saituudesta tai tietämättömyyden takia. Tietoa eläinten ruuan ja virikkeiden tarpeista ei ollut. Eläinten päästyä eläintarhoihin ne olivat usein hiljaa häkeissään ja näyttivät lähes elottomilta. Pettyneet katsojat heittivät kiviä herättääkseen ne. Eläinten kohtelu aiheutti kuitenkin reaktioita. Eläinoikeusaktivistit alkoivat työskennellä eläinten elinehtojen parantamiseksi, erityisesti sirkuksissa ja kiertävissä markkinatapahtumissa. Kuolleet eläimet korvattiin uusilla,  joten kärsimys oli tuotteliasta eksoottisten eläinten kauppiaille.
Menestyksekkäin heistä oli Carl Hagenbeck Hampurista. Hänen isänsä oli aloittanut toiminnan 1848 ostettuaan kuusi kalastajien verkoistaan löytämää hyljettä. Hän laittoi hylkeet suureen puuammeeseen näytille maksusta. Teko kannatti, ja hän sijoitti useampiin eläimiin.

1800-luku oli eurooppalaisen siirtomaavallan aikaa. Hampuriin saapui laivoja ympäri maailman, toiset eksoottisia eläimiä lastinaan. Hagenbeckin perhe osti eläimiä ja myi ne edelleen eläintarhoihin, sirkuksille ja yksityisille keräilijöille kautta maailman.

Haki eksoottisia eläimiä

15-vuotiaana Carl alkoi työskennellä täyspäiväisesti isänsä yrityksessä ja vastasi pian eläinkaupasta.
1870 hän matkusti itse Afrikkaan järjestämään kotiinkuljetusta eläinkokoelmalle, jonka hänen työntekijänsä olivat pyydystäneet. Tämä oli suurin koskaan Eurooppaan tuotu lasti eksoottisia eläimiä: sarvikuono, viisi norsua, seitsemän leijonaa, kahdeksan leopardia ja joukko muita eläimiä. Eläinkaupan kilpailu kävi yhä kovemmaksi, samaan aikaan kun eläinten ostohinnat Euroopassa nousivat pilviin. Kun Hagenbeckin piti ostaa 30 poroa Skandinaviasta, eräs ystävistä sai idean. Miksei samalla tuotaisi ryhmää saamelaisia?

Näytti alkuperäiskansaa

Pian Hagenbeckille saapui Hampuriin laivalastina kuusi saamelaista ja porolauma. Pohjoismaalaisten yksinkertainen paimentolaiselämä kiehtoi katsojia. Erityisesti lastaan avoimesti imettävä nainen herätti suurta ihmetystä.

Hagenbeck haki alkuperäiskansaa Sudanista ja Sri lankasta, sekä ryhmän amerikkalaisia intiaaneja. Heidät piti näyttää ”luonnollisessa tilassaan”. Allekirjoitettu sopimus määräsi, minkälaisia askareita heiltä yleisön edessä odotettiin. Tanssi- ja metsästysesitykset olivat erityisen suosittuja. Useat näistä näyttelyistä kiersivät ympäri Eurooppaa ja houkuttelivat suurta yleisöä esimerkiksi Pariisissa, Berliinissä ja Lontoossa.
Ihmisnäytökset ovat todiste 1800-luvun rasismista ja imperialismista. Uteliaisuus alkuperäiskansoja kohtaan pohjautui kuitenkin myös tunteeseen siitä, kuinka ”primitiiviset” kulttuurit olivat katoamassa teollisuusyhteiskunnan nopean laajenemisen seurauksena.

Menestyksekkäin oli 1910 Hagenbeckin villinlännen näyttely, jolla oli yli miljoona katsojaa. Esitykseen kuului 10 cowboyta ja 42 siouxia. Show oli Hagenbeckin viimeinen projekti. Hän kuoli kolme vuotta myöhemmin kotikaupungissaan Hampurissa, jossa edelleen on hänen mukaansa nimetty eläintarha.

Lue lisää:
Nigel Rothfels: Savages and Beasts (2002)
●  Eric Baratay & Elisabeth Hardouin-Fugier: Zoo: a history of zoological gardens in the West (2002)

Teksti Anna Larsdotter

Lokakuun 14. päivänä 1066 käytiin historiallinen taistelu Hastingsissa Englannin etelärannikolla. Kaksi yhtä suurta armeijaa, kummassakin noin 7 000 miestä, kävi taisteluun. Toista armeijaa johti Normandian herttua Vilhelm, toista Englannin kuningas Harald Godwininpoika.
Voittajana taistelusta selvisi Vilhelm. Hän sai lisänimen ”Valloittaja”, ja hän aloitti uuden aikakauden Englannin historiassa. Maa ajautui Ranskan vaikutusvallan alaiseksi, ja siteet viikinkiaikaiseen Skandinaviaan rikottiin.

Nuorena häntä oli kutsuttu Vilhelm Äpäräksi epäaviollisen syntymänsä vuoksi. Vilhelmin isä oli normandialainen herttua Robert ja hänen äitinsä Arlette-niminen nahanparkitsijan tytär.

Avioliiton ulkopuoliset lapset eivät olleet epätavallisia tuohon aikaan, mutta kirkko katsoi tätä yhä epäsuopeammalla silmällä.

Perheellä komea perinne

Vilhelmin perheellä oli hyvät perinteet. Hänen isoisänsä isoisoisä oli kuuluisa viikinkipäällikkö Rollo. Tämä oli 900-luvun alussa asettunut asumaan Pohjois-Ranskaan. Rollon maa sai nimekseen Normandia, ”pohjoismiesten maa”, ja pian siitä tuli Ranskan kuningaskunnan mahtitekijä.
Vilhelmin lapsuus oli dramaattinen. Pyhiinvaellusmatkalla sairastuneen ja kuolleen isän jälkeen poika nimettiin jo seitsenvuotiaana herttuaksi. Juonittelu Vilhelmin ympärillä alkoi välittömästi. Vallanpidon apajille  halusivat erityisesti pojan sukulaiset. Useita pojan suojelijoista tapettiin, yksi heistä jopa surmattiin nukkuessaan nuoren herttuan läheisyydessä. Levottomuudet pakottivat Vilhelmin maan alle.

Apua Ranskan kuninkaalta

Teini-ikäisenä Vilhelm oli visusti päättänyt saada takaisin menettämänsä. Hän aloitti syntymäseudustaan Falaisesta ja jatkoi, kunnes oli valloittanut koko Normandian herttua­kunnan. Val-és-Du­nesin taistelussa 1047 hän sai apua Ranskan kuninkaalta ja onnistui voittamaan vastustajansa.
Vilhelm oli kova mies, joka ei luovuttanut, ennen kuin sai haluamansa. Se päti myös vaimon valintaan. Hän oli päättänyt saada vaimokseen kaukaisen sukulaisensa Flanderin kreivin tyttären Matildan. Kun Matilda epäröi naimisiinmenoa ”Äpärän” kanssa, Wilhelm joutui raivon valtaan. Kertoman mukaan hän ratsasti vauhdilla Flanderiin Lillen linnaan, jotta sai sananmukaisesti pakotettua Matildan vaimokseen.

Paavi vastusti liittoa parin sukusiteen vuoksi, mutta kiellot kaikuivat kuuroille korville. Edes pannaan julistaminen ei auttanut. Vilhelm piti Matildansa.
Aikaisin tammikuussa 1066 Englannin kuningas, lapseton Edvard Tunnustaja kuoli. Kruunun ympärille syntyi oitis monisyinen perheen kiista. Yksi valtaistuinta vaativista oli herttua Vilhelm, joka oli kaukaista sukua edesmenneelle kuninkaalle. Vilhelm väitti myös, että Edvard oli nimennyt hänet kruununperillisekseen. Lupauksensa kuningas olisi tehnyt, kun Vilhelm vieraili Englannissa 1050-luvun alussa.

Herttua Vilhelmillä oli valtataistelussa kaksi kilpailijaa: Englannin jaarli Harald Godwininpoika ja Norjan kuningas Harald Ankara.
Godwininpoika oli Edvard Tunnustajan lanko ja Englannin mahtavin mies. Vilhelmin mukaan Godwininpoika oli luvannut tukea Vilhelmin vaatimusta valtaistuimesta. Tämä ei kuitenkaan estänyt Harald Godwininpoikaa itseään pyrkimästä valtaan Edvard Tunnustajan kuoleman jälkeen. Harald Ankara puolestaan purjehti loppukesästä Norjasta Englantiin päästäkseen taisteluun. Myös hänellä oli sukusiteitä Englannin kuningashuoneeseen. Harald Ankara ja Harald Godwininpoika kohtasivat 25. syyskuuta 1066 Stamford Bridgen taistelussa Kaakkois-Englannissa, jossa norjalainen kaatui. Ratkaisulla oli erityinen merkitys Hastingsin taistelulle muutamia viikkoja myöhemmin.

Vilhelm oli nimittäin tuolla välin varustanut armeijansa selvitäkseen yli Englannin kanaalin ja vallatakseen Englannin valtaistuimen. Hän oli rakentanut laivoja normandialaisesta tammesta ja täyttänyt alukset sekä ritareilla että jalkasotilailla. Hänen valttinaan tulevissa taisteluissa olivat lisäksi ratsut.

Ei vastarintaa

Vain kolme päivää Harald Godwininpojan voiton jälkeen Stamford Bridgellä Vilhelm nousi maihin joukkoineen Englannin etelärannalla. Harald oli maan toisessa päässä, eikä Vilhelmin armeija näin joutunut kohtaamaan vastarintaa.

Kuultuaan Vilhelmin nousseen maihin Hastingsissa Harald komensi sotilaansa marssimaan kiireesti tunkeutujaa vastaan. 14. lokakuuta kaksi armeijaa kohtasi Hastingsissa. Taistelu kesti lähes 24 tuntia. Haraldin englantilaismiehet olivat edelleen uupuneita Stamford Bridgen taistelusta ja pitkästä marssista Hastingsiin.

Normannit hyökkäsivät kerta toisensa jälkeen apunaan jalkajousimiehiä ja jousiampujia. Joidenkin lähteiden mukaan heidän taktiikkanaan oli uskotella vastustajalle pakenevansa, minkä he tekivät niin vakuuttavasti, että englantilaiset hajottivat rivinsä ja lähtivät perään. Tällöin he huomasivat normannien kääntyvän uudestaan hyökkäykseen.

Haraldin miehet eivät onnistuneet pitämään puoliaan Vilhelmin ratsujoukkoja vastaan. Harald Godwininpoika sai maksaa taistelusta hengellään. Legendan mukaan hän sai nuolen silmäänsä.

Joulupäivänä 1066 Vilhelm Valloittaja kruunattiin Englannin kuninkaaksi Lontoossa. Hän oli valtaistuimella 20 vuotta ja tuli tunnetuksi häikäilemättömänä hallitsijana. Vilhelm takavarikoi suuret määrät englantilaisten omaisuutta ja siivosi pois kapinalliset alamaiset. Englantilaista yläluokkaa nujerrettiin, ja se joutui antamaan tilaa normandialaiselle aristokratialle. Kieli sai yhä enemmän vaikutteita Ranskasta.

Kun Tanskan laivasto vuonna 1069 astui maihin Englannissa haastaakseen normannit vallasta, Vilhelm ei kaihtanut polttaa suuria alueita maastaan vaikeuttaakseen vihollisjoukkojen huoltoa. Näin tanskalaiset pakotettiin palaamaan takaisin Skandinaviaan.

Rakennutti yli 80 linnaa

Vuosinaan valtaistuimella Vilhelm Valloittaja rakennutti yli 80 linnaa ja linnoitusta ympäri Englantia. Hän aloitti myös työskentelyn varhaisen kirjanpidon äärellä ja kirjoitutti maakirjan nimeltä The Domesday Book, jonka piti tehostaa verotusta. Tämä teki Vilhelmistä varakkaan miehen.
Esittääkseen rikkauksiaan – ja kiinnostustaan metsästykseen – hän myös perusti eteläiseen Englantiin valtavan villireservaatin, joka sai nimen The New Forest. Kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja viljelysmaata otettiin haltuun, ja keskiaikaisten kronikkojen mukaan useita tuhansia ihmisiä pakotettiin pois kodeistaan.

Epäonnen leimaama

Vauraudesta huolimatta Vilhelm Valloittajan viimeiset vuodet olivat epäonnen leimaamia. Hän vietti valtaosan ajastaan Normandiassa, joka joutui mukaan sitkeisiin Ranskassa raivonneisiin valtataisteluihin. Englannin hallitsemisen hän jätti lähinnä  piispoille.

Vilhelm oli myös lihava, kihdin vaivaama ja hänellä oli suruja perheessään. Yksi poika menehtyi metsästysturmassa, ja tytär kuoli rakkaussuruihin pakkoavioliiton myötä. Vanhin pojista, Robert, nousi kapinaan isäänsä vastaan. Jopa Matilda tuntui vastustavan Vilhelmiä hoitaessaan Robertille rahaa miehensä  yksityiskassasta. Haurasta siis oli Vilhelmin hankkima valta.

Syyskuussa 1087 hän veti viimeisen hengähdyksensä. Kukaan ei tuntunut kaipaavan tätä ankaraa hallitsijaa. Hänen työntekijänsä jättivät heti kuolemanleirin Rouenin ulkopuolella Normandiassa ja lähtivät turvaamaan omaa selustaansa. Köyhät palvelijat varustivat itsensä Vilhelmin omaisuudella ja vaatteilla. Jopa sänky varastettiin, ja kuningas jäi alasti lattialle.

Surkeasta lopusta huolimatta Vilhelm Valloittajan nimi jäi Euroopan historian kirjoihin. Ranskan perintö tulisi aina leimaamaan anglosaksien ja viikinkien vanhaa maata.

LUE LISÄÄ
Richard Huscroft:  The Norman Conquest: A New Introduction (2009) ● M. K. Lawson: The Battle of Hastings: 1066 (2002)

Teksti Magnus Västerbro

Vuosi on 1813. Saksan läpi kulkee rintamalinja, jonka toisella puolella on muun muassa Venäjän, Englannin ja Ruotsin muodostama liittoutuma. Toisella puolella taistelevat Napoleonin ranskalaisjoukot, jotka ovat kovin heikentyneitä katastrofaalisen Venäjän sotaretken jälkeen.

Ruotsin joukot ovat saaneet tiukan käskyn odottaa, vaikka monet kehottavat hyökkäämään. Kruununprinssi Kaarle Juhana haluaa neuvottelumahdollisuuden, sillä hän on mukana edistyneissä neuvotteluissa Euroopan suurvaltojen kanssa. Kun ranskalaiset lähestyvät Hampuria, komentaja von Döbeln päättää toimia omin neuvoin.

Rikkoi käskyä

Sekä kiistelty että sankariksi julistettu kenraali oli saanut paljon mainetta Ruotsin epäonnistuneessa sodassa Suomessa, kun Venäjä oli vallannut valtakunnan itäosaan yli 500 vuoden ajan kuuluneen alueen. Nyt hän tietää rikkovansa käskyä, mutta ei voi – kuten tavallista – olla toimimatta omin päin. Von Döbeln antaa siksi Ruotsin joukkojen marssia Hampuriin Ranskan armeijan kauhuksi. Pian saapuu kruununprinssi, joka raivostuu von Döbelnin teot kuullessaan. Kaarle Juhana oli ajatellut käyttää Ruotsin joukkoja neuvotteluaseena. Nyt von Döbeln ”the mad Swedish general”, kuten brittiläinen komentaja kutsui häntä, on tuhonnut suunnitelmat.

Kruununprinssi ottaa komennon von Döbelniltä, mutta ei halua rangaista häntä enempää. Kuumapäinen kenraali vaatii kuitenkin joutumista sotaoikeuden eteen. Hän haluaa saada mahdollisuuden perustella tekonsa, huolimatta siitä, että kaikki neuvovat häntä toisin. Kuten niin monta kertaa aiemmin elämässään, von Döbeln laittaa kaikkensa peliin itsepäisellä periaatteellaan. Tuomio lankeaa pian, ja sotasankari von Döbeln on tuomittu kuolemaan.

Vahva tahto jo nuorena

Georg Carl von Döbeln syntyi 1758 Torpan tilalla Länsi-Götanmaalla. Hänen isänsä kuoli varhain, ja poika joutui pian epäsopuun sekä äitinsä että isäpuolensa kanssa. Perheen suunnitelmissa oli, että nuori von Döbeln lukisi itsensä papiksi, mutta siihen hänellä ei ollut taipumuksia tai kiinnostusta. Jo nuorena hän osoitti sen sijaan vahvaa omaa tahtoa, joka leimasi koko hänen elämäänsä.

Sotilasura houkutteli, ja edettyään nopeasti vänrikiksi von Döbeln lähti Ranskaan kesällä 1780. Ajatuksena oli liittyä vapaaehtoisena Amerikan armeijaan, taistelemaan vapaussodassa Englantia vastaan. Sen sijaan hän alkoi hiljalleen palvella ranskalaiskreivi De La Marckin alaisuudessa, jonka joukot lähetettiin Intiaan taistelemaan brittiläisimperiumia vastaan. Tulevina vuosina von Döbeln oppi modernin sodankäynnin perusteet ja sai De La Marckin adjutanttina tutustua myös vähitellen Pariisin hovielämään lähietäisyydeltä.

Osallistui Venäjän sotaan

Palattuaan 1788 Ruotsiin osallistuakseen Kustaa III:n Venäjän sotaan von Döbeln oli maailmaa nähnyt sotilas, joka pursusi omia ideoita. Jo aluksi hän osoitti tunnusomaisia piirteitään. Hän oli tunnollinen upseeri, joka ei koskaan menettänyt harkintaansa sodan melskeissä ja innosti hyvin sotilaitaan. Hänen oli kuitenkin vaikea hyväksyä päällikköjen käskyjä, jos hän ei ollut heidän kanssaan samaa mieltä, ja hän hipoi uhkarohkeuden rajoja.

Porrassalmen taistelussa hän oli elementissään pitäessään huolta siitä, että Ruotsin sotajoukko piti puolensa Venäjän ylivaltaa vastaan. Hän asetti itsensä kuitenkin suureen vaaraan ja sai osuman päähänsä. Vamma oli niin vakava, että hänen kalloonsa oli porattava reikä.

Hän selvisi leikkauksesta, mutta haava ei koskaan parantunut täysin. Lopun elämäänsä von Döbeln kärsi vammasta ja piti lähes aina mustaa sidettä päänsä ympärillä. Kustaa III, jolla oli vaikeuksia itsepäisen von Döbelnin kanssa, kuului sanoneen operaation olevan ”oivaa lääkettä jukuripäälle”.

Urakehitys pysähtyi

Seuraavien vuosien myllerryksessä, kun kuningas murhattiin attentaatissa vuonna 1792 ja hovin eri tahot taistelivat Ruotsin vallasta, von Döbelnin ura eteni varsin hitaasti. Hänen oli vaikea hyväksyä, että sujuvat suhteet kuninkaalliseen hoviin olivat tärkeämpiä armeijassa etenemiselle kuin se kompetenssi, jolla hän omasta mielestään oli hyvin varustettu.

Näiden vuosien aikana von Döbeln asui Dalslandissa Önnen tilalla ja toimi upseerina. Kodinhoitajatar Christina Ullströmin kanssa hän sai poikansa Napoleonin, mutta hän ei koskaan vienyt naista avioon. Myöhemmin Ullström kertoi jokseenkin happamaan sävyyn von Döbelnin olleen ”hurmaava, mutta hirvittävän kunnianhimoinen”.

Kun Venäjä hyökkäsi Suomeen vuonna 1806, koitti aika, jolloin von Döbeln pääsi tosissaan parrasvaloihin loistamaan. Hän sai Porin rykmentin komennon, ja sotajoukko voitti hänen johdollaan useita pienempiä taisteluita. Tästä huolimatta Ruotsin armeijan oli hitaasti peräännyttävä Venäjän ylivallan edessä.
Syyskuussa vuonna 1808 Ruotsin päävoimat olivat lähellä piiritetyksi joutumista. Varmistaakseen sotajoukolle mahdollisuuden perääntyä von Döbeln kävi joukkoineen asemiin Juuttaan tienhaaraan Uudenkaarlepyyn eteläpuolelle. Hän itse oli vaikuttava näky, musta side otsallaan, sairauden ja vammojen heikentämänä. Hänen kerrotaan laittaneen pieniä puunpalasia otsaa peittävän siteen alle suojellakseen alati aukeavaa trepanaatiohaavaa kylmältä ja puhaltavalta tuulelta.

Seuraava taistelu päättyi täydelliseen voittoon, mikä soi ruotsalaisille hengähdystauon. Suuressa mittakaavassa taistelu ei ollut millään muotoa merkittävä. Venäjän vastustamisen symbolina sillä oli kuitenkin suuri merkitys. Ennen kaikkea runoilija Johan Ludvig Runeberg otti neljäkymmentä vuotta myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoissa esiin von Döbelnin ja hänen Juuttaan voittonsa syyskuussa vuonna 1808 ja antoi sille lähes mystiseen latauksen.

Pelasti Tukholman iskulta

Seuraava aika oli dramaattista. Ennen Suomessa odottavaa tappiota ryhmä korkeita sotapäälliköitä päätti laittaa Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin viralta. Hieman tätä ennen von Döbeln oli saanut komennukseensa Ruotsin varuskunnan Ahvenanmaalla, johon suuri osa Suomessa taistelleista sotajoukoista oli kerätty.

Viime hetkellä von Döbelnin onnistui johtaa heidät jään yli Ruotsin mantereelle ja välttää siten sen, että heistä olisi tullut Venäjän sotavankeja. Venäläisten seuratessa ja noustessa maihin Roslagenissa, tarkoituksenaan hyökätä Tukholmaan, von Döbeln kohtasi tunkeilijat ja sai aikaan neuvottelut. Hänen onnistui huijata venäläisten kenraalia sillä, että rauhansopimus oli jo solmittu ja sota oli ohitse. Venäläiset palasivat siksi kotiin, ja pääkaupunki oli pelastettu.

Kruununprinssi armahti

Nyt oli vuorossa Saksan sotaretki, ja von Döbeln tuomittiin kuolemaan tottelemattomuudesta. Teloitusta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan kuolemantuomio vaihtui vuoden vankeuteen Vaxholmissa. Ajan myötä tuli tieto armahduksesta. Kruununprinssi oli tavoittessaan ja halusi osoittaa hyvää tahtoa miehelle, joka oli palvellut isänmaata hyvin. Von Döbelnistä tuli sotaoikeuden tuomari. Toisin sanoen, suoraa tietä vankilasta tuomioistuimeen.
Von Döbelnin  aktiivinen elämä oli kuitenkin pian ohitse. Viimeiset vuodet vapaaherra von Döbeln eli vaatimattomissa oloissa Tukholmassa ja kuoli 62-vuotiaana 16. helmikuuta 1820. l

LUE LISÄÄ:
Reima T. A. Luoto: Suomen sota 1808-1809 : taustat, tapahtumat, muistomerkit  (2010)