Vaiettu murto oli Nixonin kohtalo

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

Yhdysvaltain presidentit olivat vuosikymmeniä käyttäneet laittomia metodeja taistellakseen vastustajiaan vastaan ympäri maailmaa. Vuonna 1973 paljastui, että presidentti Richard Nixon oli toiminut samalla tavoin kotimaassa.

Teksti Magnus Västerbro

Kello oli noin yksi yöllä 17. kesäkuuta 1972, kun vahtimestari Frank Wills teki kierrostaan Watergaten suuressa toimistotalossa Washingtonissa. Hän pani merkille, että yksi rakennuksen varastoon johtavista ovista oli teipattu siten, ettei se pääsisi sulkeutumaan. Huoltohenkilöstöllä oli tapana tehdä niin, ja Wills oletti, että he olivat unohtaneet teipin oveen. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen samassa paikassa – ja huomasi heti, että ovi oli teipattu uudelleen auki. Wills soitti poliisille.

Koska muita autoja ei ollut vapaana, paikalle lähetettiin siviilipukuisten poliisien partio. Jos he eivät olisi olleet niin huomaamattomasti puettuja, varkaita oli todennäköisesti varoitettu, ja he olisivat ehtineet paeta. Mutta nyt tapahtumat saivat dramaattisen käänteen – poliisit ottivat demokraattisen puolueen päämajasta kiinni viisi tunkeutujaa itse teossa. He olivat juuri kopioimassa salaisia asiakirjoja ja asentamassa puhelimiin salakuuntelulaitteita.

Murto demokraattien puoluetoimistoon vain muutamaa kuukautta ennen presidentinvaaleja oli erikoinen tapahtuma ja herätti suurta huomiota. The Washington Post -sanomalehti lähetti 29-vuotiaan Bob Woodwardin reportteriksi oikeuteen. Hän näki heti, etteivät viisi syytettyä olleet mitään tavallisia rosvoja. Heillä oli kalliit vaatteet, ja heitä edusti kaksi kokenutta asianajajaa. Kun heiltä kysyttiin heidän ammattejaan, kaikki vastasivat samalla tavoin: ”antikommunisti”. Yksi miehistä kertoi, että oli hieman aiemmin lähtenyt Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n palveluksesta.

Toimittajat alkoivat kaivaa

Samaan aikaan, kun oikeuslaitos aloitti työnsä, alkoi myös Bob Woodward kaivaa tapauksen taustoja. Hän sai työtoverikseen Carl Bernsteinin. Intensiivisen työn tuloksena he julkaisivat sarjan artikkeleita, jotka viittasivat siihen, että viiden kiinni otetun takana oli henkilöitä, joilla oli yhteyksiä Valkoiseen taloon ja aina presidentti Nixonin sisäpiiriin asti.

He saivat apua anonyymina pysytelleeltä lähteeltä. Hän oli Woodwardien perhetuttu, joka myöhemmin osoittautui olevan  liittovaltion poliisin FBI:n virkamies Mark Felt. Tutkimusten aikana häntä kutsuttiin nimellä ”Deep Throat”, ja hän piti huolen, että toimittajat pysyivät oikeilla raiteilla, kun vyyhti alkoi hitaasti purkautua. Valkoisessa talossa presidentin henkilöstö pyrki pitämään etäisyyttä kaikkeen Watergateen liittyvään. Se onnistui aluksi hyvin. Washington Postin artikkelit voitiin kuitata tavanomaisena Nixonia vastaan suunnattuna ”liberaalin lehdistön” kritiikkinä. Poliittisen keskustelun sävy oli tuohon aikaan muutenkin kuumentunut käynnissä olleen Vietnamin sodan vuoksi. Kasvava rauhanliike ja radikalisoituva vasemmisto vastustivat poliittista eliittiä. Nixon leimasi kriitikot vihollisiksi, ja hänen lähimmät miehensä kutsuivat poliittisia vastustajiaan kongressissa toistuvasti maanpettureiksi.

Samaan aikaan Nixon teki aktiivista ulkopolitiikkaa, joka johti useisiin näyttäviin tuloksiin. Hän muun muassa solmi Neuvostoliiton kanssa aseidenriisuntasopimuksen ja oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili Moskovassa. Yhtä yllättävä oli hänen vierailunsa Maon kommunistisessa Kiinassa.

Nixon voitti vaalit

Marraskuun 1972 presidentinvaaleissa, useita kuukausia jatkuneen Watergate-kirjoittelun jälkeen, Nixonin vei voittoon ”hiljainen enemmistö”, kuten hän itse sitä kutsui. Se koostui konservatiivisista amerikkalaisista, jotka suhtautuivat vasemmistoliikkeeseen skeptisesti. Nixon sai 60 prosenttia äänistä, mikä oli toiseksi suurin enemmistö Yhdysvaltain historiassa. Pian suuruuden päivän olivat kuitenkin ohi.

Oikeudenkäynti Watergate-kompleksiin murtautuneita vastaan käynnistyi tammikuussa 1973. Republikaaninen tuomari John Sirica tuskastui syytettyjen kierteleviin vastauksiin ja antoi heille sen vuoksi kovimmat mahdolliset tuomiot. Jotkut saivat jopa 40 vuotta vankeutta.

Se tepsi. James McCord tunnusti, että häntä ja muita syytettyjä oli painostettu ja että he olivat antaneet väärän valan suojellakseen murron tilaajia.
Kevään mittaan seurasi uusia paljastuksia, jotka johtivat Nixonin neuvonantajina toimineiden H. R. Haldemanin, John Erlichmanin ja John Deanin eroon. Presidentti itse kertoi julkisuuteen, että hän ei ollut tiennyt työtovereidensa toimista ja oli saanut tiedon niistä vasta maaliskuussa 1973.

Vuosikausien rötöstely

Samaan aikaan systeemi jauhoi. Yhdysvaltain senaatti päätti asettaa komitean tutkimaan skandaalia. Oikeusministeriö nimitti asiaa varten oman syyttäjän. Kesällä 1973 kaikille oli selvää, että Valkoisen talon henkilökunta oli sekaantunut murtoon. Lisäksi selvisi, että se ei ollut ainoa. Nixonin lähipiiri oli vuosien ajan harjoittanut järjestelmällisesti salakuuntelua ja tilannut murtoja vastustajien tiloihin saadakseen tietoa näiden toiminnasta. Selvisi myös, että Nixonin kampanjoita oli rahoitettu vähintäänkin epäilyttävästi, muun muassa myymällä suurlähettiläsnimityksiä 250 000 dollarin hintaan.

Salaisia nauhoituksia

Kysymys kuului: mitä Nixon itse tiesi. Heinäkuussa 1973 paljastui, että Valkoisessa talossa oli automaattinen puheluntallennusjärjestelmä, jonka Nixon oli salaa asennuttanut dokumentoidakseen aikansa presidenttinä ja vahtiakseen alaisiaan.

Puhkesi kiihkeä oikeusopillinen taistelu, jonka päätteeksi korkein oikeus pakotti presidentin julkistamaan puhelunauhat.
Se oli lopun alkua. Osa nauhoista oli ”vahingossa” tuhottu, mutta 23.6.1972, vain kuusi päivää Watergaten murron jälkeen nauhoitetulla nauhalla Nixonin voitiin kuulla suunnittelevan Watergate-skandaalin vaientamista. Myöhemmin hänen kuultiin hyväksyvän rahansiirrot, joilla demokraattien toimistoon murtautuneet miehet pyrittiin lahjomaan hiljaisiksi.

Presidentti oli valehdellut

Kaikille oli selvää, että Nixon oli valehdellut. Hän itse väitti lopun elämäänsä olevansa lähes syytön ¬– hän oli vain tehnyt pienen virheen. Se ei ollut hänen mielestään mitään verrattuna niihin suuriin saavutuksiin, joita hän oli urallaan saanut aikaan.

Nixon tunnetaan kylmä sota -mentaliteetista, joka oli tuolloin vallalla myös Yhdysvaltain hallinnossa. Ympäri maailmaa tehtiin salaisia tiedusteluoperaatioita vastustajien kartoittamiseksi ja ”vihamielisten” hallintojen kaatamiseksi esimerkiksi vallankaappausten avulla. Kaikki Nixonin näkökulmasta hyvän asian puolesta – se oli taistelua kommunismia vastaan.  Watergate-skandaalissa Nixon oli soveltanut samoja oppeja, mutta Yhdysvaltain rajojen sisällä.

Myös häntä edeltävät presidentit olivat käyttäneet laittomia menetelmiä vastustajiaan vastaan, mutta väärinkäytökset ja rikokset eivät olleet aiemmin olleet yhtä järjestelmällisiä tai saaneet vastaavia mittasuhteita.

Virkarikossyyte uhkasi

Virkarikossyytteen ja epäluottamuslauseen uhan edessä Nixon ilmoitti erostaan 8.8.1974. Se on aina tapaus Yhdysvaltain historiassa, kun presidentti on eronnut.
Suuri määrä juttuun sekaantuneita tuomittiin vankilaan. Nixon sitä vastoin sai armahduksen. Sen antoi hänen seuraajansa, varapresidentti Gerald Ford, joka julisti haluavansa tehdä lopun ”pitkästä kansallisesta painajaisesta”, joka Watergate-skandaalista oli tullut.

Ehkä sinua kiinnostaa...