Miehittäjä kohteli Suomea kaltoin

Vuodet ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman välissä ovat jääneet historiaan ”kultaisena 1920-lukuna” ja ”jazz-aikana”. Uuden musiikkityylin...

Isovihaksi kutsuttu ajanjakso oli venäläinen miehitysaika Suomessa 1700-luvun alkupuolella.  Se liittyi suureen pohjan sotaan, jossa Ruotsin suurvalta-asema romahti.  Isoviha oli ennen kokematon terrorin jakso ja koetteli ihmisiä monella tavalla.

Teksti Ilkka Enkenberg

Tapani Löfving juoksi henkensä edestä. Toisella puolen siltaa vihollinen latasi muskettejaan ja kohotti ne yhteislaukaukseen. Uhkarohkea suomalainen juoksi kohti. Hänen oli poltettava joukkojen välissä oleva silta. Satojen aseiden pauke täytti ilman melulla ja maasta nousevalla pölyllä, kun juoksija oli saavuttanut sillan. Kaikkien, ei vähiten itsensä, yllätykseksi juoksija jatkoi matkaansa ja sai sytytettyä sillan palamaan.

Yksi venäläinen juoksi sillalle, jolloin Löfving kohotti aseensa. Molemmat laukaisivat, ja vihollisen ammus vei mennessään suomalaisen korvan. Suomalaisen kuula kuitenkin upposi vastustajan rintaan kuolettavasti.

Suuri pohjan sota

Ruotsi oli noussut Itämeren suurvallaksi 1600-luvun aikana, ja se hallitsi alueita aina nykyisestä Latviasta ja Inkerinmaasta Saksan rannikolle asti. Ruotsin laajentumisen seurauksena Venäjällä ei ollut enää itsenäistä pääsyä Itämerelle, vaan Ruotsi pääsi kontrolloimaan ja verottamaan sitä.

Kun vasta 15-vuotias Kaarle XII nousi Ruotsin valtaistuimelle vuonna 1697, maitaan menettäneet naapurit päättelivät, että oli hyvityksen aika. Tanska, Saksi, Venäjä ja Puola solmivat sopimuksen Ruotsia vastaan. Suuri pohjan sota alkoi vuonna 1700.

Ruotsi romahti

Narvan taistelussa vuonna 1700 nykyisen Viron alueella Ruotsin onnistui vielä voittaa venäläiset joukot, mutta sota kulminoitui yhdeksää vuotta myöhemmin Pultavassa, Ukrainassa. Siellä Ruotsalaiset kokivat tappion, ja kuningas joutui pakenemaan Turkkiin, jossa hän vietti peräti viisi vuotta. Tänä aikana venäläiset valtasivat muun muassa Suomen. Sota päättyi lopulta 1721. Ruotsi oli menettänyt Itämeren ympärillä olevat valloituksena.
Suomalaiset olivat puolestaan maksaneet kovan hinnan sodasta ja miehitysajasta. Sen lisäksi, että suuri osa Ruotsin armeijasta oli nostettu Suomesta, venäläiset miehittäjät olivat kurittaneet maata julmasti.

Venäläisten miehitys Suomessa alkoi sitä mukaa, kun he valloittivat maata. Venäläiset joukot valtasivat Inkerin vuonna 1710, ja kolmea vuotta myöhemmin seurasivat Viipuri, Käkisalmi ja Helsinki. Alkuvaiheessa Ruotsin joukkoja Suomessa johtanut ja vetäytymistaktiikkaa suosinut Georg Lybecker kutsuttiin vuonna 1713 Tukholmaan, jossa hänet tuomittiin kuolemaan huonosti sujuneen sodan takia. Kuningas kuitenkin armahti hänet.

Lybeckerin seuraajaksi nousi Carl Gustaf Armfelt, joka käytti hyökkäävämpää lähestymistapaa. Tästä ei kuitenkaan ollut juuri iloa, sillä venäläisillä oli ylivoima, ja Suomea puolustava armeija oli hajoamispisteessä.

Hajanaiset kuninkaan joukot tekivät vastarintaa, mutta Suomen armeija lyötiin lopullisesti Napuen taistelussa 1714. Ennen taistelua tsaari Pietari Suuri oli määrännyt Pohjanmaan hävitettäväksi niin perusteellisesti, että ruotsalaiset eivät pystyisi ikinä vastaiskuun. Poltetun maan taktiikka oli tsaarin joukkojen vakiokäytäntö. Se tarkoitti suurten alueiden hävittämistä niin, että vihollinen ei voinut ruokkia ja huoltaa joukkojaan. Niinpä venäläiset välttelivät varsinaisia taisteluita ja keskittyivät hävittämään siviiliasutusta. Vähä vähältä Armfelt armeijoineen vetäytyi Ruotsin puolelle asti.

Talonpoikien helvetti

Varsinaisen sodan päätyttyä monet, varsinkin säätyläiset, pakenivat Ruotsiin, mutta miehityksen alkaessa talonpojat luulivat olevansa turvassa. Tuhoaminen ja ryöstäminen eivät silti loppuneet. Sotilaat ottivat talonpojilta paitsi elantonsa myös kaiken muun. Usein talonpoikien pojatkin. Olot vaihtelivat eri puolilla Suomea, ja tilanne oli pahimmillaan heti miehitysajan alussa, kun maata piti 1714–1717 vallassaan venäläinen sotilashallinto. Pahinta hävitys oli kenties Pohjanmaalla.

Jos talonpoikia ehdittiin varoittaa etukäteen vieraan sotaväen tulosta, he saattoivat ehtiä pakenemaan metsään ja kenties myös piilottamaan omaisuutensa. Kun kasakat ratsastivat paikalle, ensin vietiin näkyvä omaisuus ja karja, sitten poltettiin rakennukset. Tämän jälkeen seurasivat kidutukset ja raiskaukset. Monet suvut tapettiin kokonaan tai vietiin Venäjälle, jossa heidät myytiin orjiksi.

Tarkoituksena oli viedä ihmisiltä  näiden kaikki omaisuus. Näin sotilaat saivat itselleen sotasaalista ja samalla saatiin varmistettua, että talonpojat eivät voisi ylläpitää vastapuolen armeijaa. Poltetun maan taktiikkaa käytettiin yleisesti 1700-luvun sodissa, myös Ruotsin armeija toteutti sitä.

Valtavat menetykset

Vuodesta 1717 lähtien valtaa piti siviilihallinto, ja äärimmäisyydet vähenivät selvästi. Isoviha päättyi rauhaan ja venäläisten vetäytymiseen vuonna 1721, mutta se eli kansan mielissä pitkään. Ruotsista tulleita uusia herroja ei katsottu juuri sen paremmalla silmällä kuin itärajan takaa tulleitakaan.

Kaikkiaan Suomesta vietin Venäjälle 20–30 000 ihmistä. Osa myytiin orjiksi, vangittiin, osa pakotettiin armeijaan. Jotkut myös pääsivät palaamaan. Lisäksi kymmeniätuhansia tapettiin ja kuoli tauteihin ja nälkään, kun kansalta tuhottiin elämisen edellytykset. Lisäksi henkisesti ja fyysisesti haavoittuneita oli lukematon määrä. Suomen tuon aikaisesta 300 000–400 000:sta asukkaasta ei kukaan liene ollut sellainen, joka ei olisi kokenut menetyksiä lähipiirissään.

Sissitoimintaa

Tappion kärsittyään kuninkaan joukot Suomessa pirstoutuivat. Osa jatkoi sissisotaa venäläisiä vastaan, ja Tapani Löfving oli eräs heistä.
Hän ansioitui tiedustelu- ja partioretkillä ja niitti mainetta rohkeudellaan ja kekseliäisyydellään. Porvoon sillan vihollisen edestä räjäyttänyt uskalikko toimi sodan jälkeen sissinä Lounais-Suomessa. Löfvingin tukikohta oli Ahvenanmaan saaristossa, josta hän teki tiedustelu- ja sabotaasiretkiä pääasiassa venäläisten sotilaiden tukikohtana toimineeseen Turkuun.

Retkillään hän keräsi tietoa ja pyrki vaikeuttamaan miehittäjän asemaa muun muassa räjäyttämällä viljavarastoja. Usein hän esiintyi valepuvussa esimerkiksi kerjäläisenä tai venäläisenä, mukanaan hänellä oli vain pari toveria. Löfving oli etsintäkuulutettu, mutta häntä ei saatu koskaan kiinni.
Kun rauha lopulta solmittiin vuonna 1721, Löfving avioitui lapsuudenystävänsä kanssa ja ryhtyi maanviljelijäksi. Seikkailija kävi välillä sotimassa pikkuvihan aikana, mutta palasi takaisin auran taakse, ja kuoli kunnioitettavassa 87 vuoden iässä vuonna 1777.

LUE LISÄÄ:
Kustaa H. J. Vilkuna: Paholaisen sota (2006)

Ehkä sinua kiinnostaa...