Englannissa oli paljon köyhiä 1800-luvulla. 

© Getty

Loi valoa englannin pimeyteen

William Booth perusti Pelastusarmeijan auttaakseen Englannin köyhimpiä.

torstai 15. joulukuuta 2016 teksti Åke Steinwall

William Booth tutustui köyhien olosuhteisiin jo nuorena ja omistautui loppuelämäkseen auttamaan ihmisiä, joista muut eivät välittäneet. Tehtävää varten hän perusti Pelastusarmeijan – järjestön, josta tuli maailmankuulu seksiskandaalin ansiosta.  

William Booth perusti Pelastusarmeijan vuonna 1865.

© Getty

Varhaisena aamuna vuonna 1885 säntäsi 17-vuotias Annie Swan Pelastusarmeijan päämajaan Lontoossa. Suunniltaan ollut tyttö kertoi tulleensa pääkaupunkiin uskoen saaneensa töitä piikana. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen odotettiin työskentelevän bordellissa, hän oli lukinnut itsensä huoneeseen ja onnistunut yöllä hiipimään ulos.

Pelastusarmeijan päämajassa Annie tapasi esikuntapäällikkö Bramwell Boothin. Booth järkyttyi syvästi siitä, miten hyväuskoisia maalaistyttöjä houkuteltiin suurkaupungin kurjuuteen. Hän otti yhteyttä ystäväänsä William Steadiin, Pall Mall Gazette -lehden toimittajaan. Booth taivutteli Steadin kirjoittamaan, miten teini-ikäiset ja lapset vedettiin prostituutioon.

Laajaa seksikauppaa

Eräs Steadin parhaista lähteistä oli Pelastusarmeijan sotilas Rebecca Jarret, joka oli aiemmin ollut bordellimamma. Hänen ja muiden kontaktien kautta Stead sai tietää, että nuorilla tytöillä käytiin kansainvälistä kauppaa. Usein heidät houkuteltiin bordelleihin tarjoamalla tavallista työtä. Sitten heidät raiskattiin ja pakotettiin prostituoiduiksi. Nuoria tyttöjä myös huumattiin ja lähetettiin arkkuihin suljettuina ulkomaille, sillä neitseille oli kysyntää. Se oli kannattavaa kauppaa, johon osallistui bordelleja eri maista.

Samaan aikaan Ison-Britannian parlamentin ylähuoneen edustajat pohtivat, pitäisikö ikää, jossa tyttöä pidetään sukukypsänä, nostaa vai laskea. Jotkut halusivat nostaa sen 13 vuodesta 16 vuoteen, kun taas toiset halusivat laskea sen 12 tai 10 vuoteen. Väittely vakuutti Boothin ja Steadin siitä, että heidän tuli toimia.

Toimittaja näytteli asiakasta

Toimittajana Stead ymmärsi, että prostituoitujen todistuksia ei uskottaisi, jos arvostetut yhteiskunnan jäsenet kieltäisivät ongelman olemassaolon. Siksi hän päätti itse näytellä asiakasta ja suostutteli Rebecca Jarretin palaamaan tilapäisesti entiseen toimeensa. Tämän tuli houkutella Lontoon slummeista nuori tyttö prostituoiduksi. Tytön alkoholisoituneelle äidille maksettiin, kun tämä oli vahvistanut tyttärensä Elizan neitseeksi. Sitten Jarret vei Elizan hotellille, josta Stead oli oli varannut kaksi huonetta. Entinen bordellin emäntä oli seurannut vanhoja rutiineitaan, ja nyt Steadilla oli tarpeeksi materiaalia artikkelia varten. Eliza pääsi Pelastusarmeijan suojiin. 

Catherine Boothilla oli suuri rooli Pelastusarmeijan perustamisessa.

© Getty

”Neitsytuhrit nykyajan Babylonissa” oli Steadin artikkelin otsikko. Se herätti valtavasti huomiota. Paljastusjuttua seurasi protestikampanja, jonka yhteydessä Pelastusarmeija keräsi 393 000 allekirjoitusta kieltääkseen seksin alle 16-vuotiailta tytöiltä. Lakimuutos meni läpi, mutta Stead ja Jarret tuomittiin vankilaan tavasta, jolla he olivat keränneet tietoja sanomalehtijuttua varten. Myös Bramwell Booth oli syytettynä osallisuudesta suunnitteluun, mutta hänet vapautettiin. Pelastusarmeija sai paljon huomiota sitouduttuaan auttamaan seksikaupan uhreja. Tukea alkoi virrata niin Isossa-Britanniassa kuin ympäri maailmaa, ja Pelastusarmeija avasi tyttöjen naisten suojakoteja useissa maissa.

Saarnasi köyhimmille

Pelastusarmeija oli saanut nimensä saarnamies William Boothilta seitsemää vuotta aiemmin. Jo työskennellessään nuorena panttilainaamossa hän oli tuntenut voimakasta tarvetta auttaa heikommassa asemassa olevia. Toimiessaan kiertävänä saarnamiehenä Booth oli tajunnut voivansa vakuuttaa alkoholistit ja prostituoidut jättämään vanhan elämänsä. Heitä ei otettu perinteisissä kirkoissa kovin hyvin vastaan. Sen vuoksi hän oli yhdessä vaimonsa Catherinen kanssa perustanut Evankelisen kristillisen lähetysyhdistyksen. Kokoontumisia varten he vuokrasivat telttoja tai tapahtumapaikkoja.

Ensimmäisten vuosien aikana Booth sai työtovereita monista entisistä päihteiden väärinkäyttäjistä ja rikollisista, jotka kääntyivät. Monilla heistä oli vaikeuksia toimia järjestössä, jota ohjattiin komiteoiden ja kokousten avulla. Niihin Booth oli tottunut toimiessaan aiemmin metodistikirkon saarnaajana. 

Pelastusarmeijan joulupata vuonna 1909.

Yksi entisistä varjopuolen miehistä sanoi Boothille: ”Sinun pitää antaa meille käskyjä, jotka me sitten toteutamme. En ymmärrä, mitä hyötyä paljosta puheesta on.” Booth kuunteli miestä, ja ennen vuoden 1878 vuosikokousta hän ehdotti uutta organisaatiota ja nimeä – Pelastusarmeija. Idean nimeen hän oli saanut työtoveriltaan, joka kokoontumista mainostavassa julisteessa oli esitellyt hänet ”Halleluja-armeijan kenraalina”.

Kohta näkivät päivänvalon kaksi liikkeen tuntomerkkiä: musiikki ja univormut. Metodistiseurakunnassa musiikkijohtajana toiminut Charles Fry sääli Pelastusarmeijan katusaarnaajia, jotka joutuivat usein kestämään yleisön ivahuutoja. Hän otti poikansa ja näiden instrumentit mukaansa katukokoontumiseen Salisburyssa.

Ideasta tuli menestys, ja pian Pelastusarmeijan sotilaat soittivat kaikissa kokoontumisissa. Usein kappaleiksi valittiin kansan suosimia lauluja, joihin kirjoitettiin kristilliset sanat. Eräässä tapaamisessa William Booth kysyi eräältä soittajalta, mikä oli se hieno kappale, jonka tämä oli juuri soittanut. Soittaja vastasi rehellisesti: ”kamala kappale, kenraali: ’ Champagne Charlie’”. Booth mietti hetken yleisön osoittaessa suosiotaan ja ilmaisi sitten arvostuksensa sanoen: ”Miksi paholaisen sallitaan anastaa kaikki parhaat sävelet?”

Saarnaoikeus naisille

Boothin mielestä armeijan jäsenillä tuli olla jonkinlainen tuntomerkki. Aluksi pelastusarmeijalaisilla oli vain messinkinen S-merkki (Salvation Army), mutta alati kasvavalle pelastussotilaiden joukolle alettiin jakaa univormuja ja päähineitä keväällä 1880.

Keräyksillä saaduin niukoin resurssein Pelastusarmeija levisi Isossa-Britanniassa kaupungista kaupunkiin ja edelleen ulkomaille. Ensimmäinen ryhmä saapui Yhdysvaltoihin vuonna 1880, ja samaan aikaan Boothien vanhin tytär Kate avasi Pelastusarmeijan aseman Pariisissa.

Naisilla oli Pelastusarmeijassa vahva asema alusta alkaen. Se oli pitkälti lahjakkaan ja voimakastahtoisen Catherine Boothin ansiota. Jo vuonna 1851 hän oli spontaanisti noussut saarnaamaan yllättyneelle seurakunnalle eräässä miehensä järjestämässä kokoontumisessa.

Pimeimmässä Englannissa

Vuonna 1890 William Boothilta ilmestyi kirja Pimeimmässä Englannissa ja tie eteenpäin. Nimen innoittajana toimi Henry Morton Stanleyn samana vuonna ilmestynyt teos Pimeimmässä Afrikassa.

Kirjassaan Booth hahmotteli sosiaalista ohjelmaansa. Hän kuvaili sitä suurta hätää, joka oli kapitalismin nousun ja hallitsemattoman teollistumisen myötä 1800-luvulla iskenyt tuhansiin miehiin, naisiin ja lapsiin Isossa-Britanniassa. Oli paljon kodittomuutta, työttömyyttä, köyhyyttä ja kaikenlaista väärinkäyttöä. 

Kirjassaan Booth selitti, miten hän loisi koteja köyhille ja teollisuutta ja laitoksia, jotka toisivat töitä ja koulutusta niitä vailla oleville. Hän väitti myös, että olisi englantilaisten kristillinen velvollisuus auttaa maan köyhiä, jotka valtio oli hylännyt. Kirjasta tuli myyntimenestys, ja se tuotti rahaa Pelastusarmeijan rahastoon. Varat käytettiin Boothin suunnitelmien toimeenpanoon.

Kiersi viimeiseen asti

1890-luvulla Willam Booth oli jo yli 60-vuotias, ja hänen vaimonsa Catherine oli kuollut rintasyöpään. Silti Booth kiersi väsymättä maailmaa ja käynnisti projekteja kaikkialla. Hän oli julkisuuden henkilö, jonka vallanpitäjät ja kansanjoukot ottivat vastaan, kun hän 1900-luvun alussa teki pitkiä autokiertueita saarnaten ympäri maata.

Hänen viestinsä oli edelleen, että pelkkä saarnaaminen, sellainen, joka ”ravistaa yltään kärsivien ihmisten hellittämättömät avunpyynnöt kirjoittamalla heille sekkejä, jotka voi lunastaa vasta haudan toisella puolen”, ei ole uskontoa juuri nimeksikään.

William Booth oli Pelastusarmeijan aktiivinen johtaja viimeiseen asti. Toukokuussa 1912 sokea ja sairaalloinen 83-vuotias kenraali puhui 7 000 Pelastusarmeijan sotilaalle Albert Hallissa ja kertoi jo tarvitsevansa tiettyjä korjauksia. Hän kuoli saman vuoden syksyllä jätettyään sitä ennen liikkeen johtajuuden vanhimmalle pojalleen Bramwellille

Ehkä sinua kiinnostaa...