Mao Zedong ja yksi kulttuurivallankumouksen massakokoontumisista.

© bridgeman/IBL samt Rue des Archives/IBL

Kiinan verinen kulttuurivallankumous

»Suuren harppauksen» oli tarkoitus muuttaa Kiina hyvinvointivaltioksi. Sen sijaan Mao Zedongin kampanja johti nälänhätään. Epäonnistuminen vaaransi hänen asemansa, mutta muutamia vuosia myöhemmin hän kosti arvostelijoilleen aloittamalla kulttuurivallankumouksen, jossa käytiin »luokkavihollisen» kimppuun».

lauantai 27. tammikuuta 2018 teksti Jojje Olsson

Eteläisessä Kiinassa sijaitsevassa vanhassa kauppakaupunki Wuxuanissa syötiin kesällä 1968 yli 70 ”luokkavihollista”. Useat heistä teurastettiin kivien päällä, ennen kuin heidän sydämensä valmistettiin paikallisten mausteiden kera ennen paikallisjohtajille pidettyjä juhlaillallisia. Opiskelijat leikkasivat suuria lihanpaloja surmaamistaan johtajista ja keittivät ne nuotioiden ylle ripustetuissa padoissa.

Kulttuurivallankumous on eräs väkivaltaisimmista ja kiistellyimmistä ajanjaksoista modernin Kiinan historiassa. 

Nälänhätä suuren harppauksen jälkeen

Kulttuurivallankumous oli Mao Zedongin vastaus kovaan arvosteluun, jota hän sai osakseen 1960-luvun alussa, kun Kiina oli raunioina hänen epäonnistuneen ”suuren harppauksensa” jälkeen. Se johti nälkäkatastrofiin, jossa kuoli noin 45 miljoonaa kiinalaista. Kiinan talous toipui nopeasti muun muassa Liu Shaoqin ja Deng Xiao-pingin alkuun panemien talousuudistusten myötä. Uudelleenrakennuksen aikana sivuun työnnetty Mao suunnitteli poliittista kostoaan.

Kenraali Lin Biao oli eräs ”suuren harppauksen” aikana Maon puolelle asettuneista. Kiitokseksi hänet nimitettiin puolustusministeriksi. Muiden äärivasemmistolaisten avulla Mao ja Biao alkoivat levittää tietoja ”uudesta porvarillisesta eliitistä”, joka oli unohtanut vallankumouksen tavoitteet ja ottanut puolueessa vallan.


Sotilaita Maon Pieni punainen kirja kädessään 1971.

© Interfoto/IBL

Pieni punainen kirja

Vahvistaakseen Maon asemaa Lin Biao aloitti kampanjan Maon Pienen punaisen kirjan levittämiseksi sotavoimissa vuonna 1964. Maon vaimo Jiang Qing alkoi puolestaan julkaista miehensä politiikkaa tukevia tekstejä sanomalehdissä.

Propagandassa Maon nauttimaa ikonista asemaa käytettiin kansan nostamiseen häntä arvostelleita poliitikkoja vastaan. Kesällä 1966 aika oli kypsä toiminnalle. Kesäkuussa Mao teki myyttisen uimalenkin Jangtse-joessa osoittaakseen voimiaan ja määrätietoisuuttaan. Samanlaisen lenkin hän oli tehnyt myös suuren harppauksen alla. Elokuussa Mao julkaisi Kansan päivälehdessä artikkelin otsikolla ”Pommittakaa päämajaa”. Sen avulla hän nostatti kansaa puolue-eliittiä vastaan. 

Punakaartit kulttuurin kimpussa

Iskujoukot koostuivat punakaartilaisista, jotka saman kuun aikana kerääntyivät miljoonapäisenä laumana kuuntelemaan Maon puhetta Taivaallisen rauhan aukiolle. Puheessaan Mao kehotti fanaattisia nuoria tuhoamaan ”neljä vanhaa”: kulttuurin, historian, tavat ja perinteet. Seurauksena oli suunnaton tuho, joka kohtasi niin temppeleitä ja muuta kulttuuria kuin ihmisiäkin. Maon kyseenalaistamisesta epäiltyjä pahoinpideltiin ja tapettiin.

Punakaartilaiset, joista osa oli vielä peruskoululaisia saattoivat kiduttaa uhrejaan saksilla, tuoleilla, vöillä ja rautaesineillä. Opettajan murhaamiseen voitiin käyttää päiviä. 

Monet vanhat temppelit ja korvaamattomat taideaarteet tuhoutuivat
kulttuurivallankumouksen aikana. 

© Ullstein/IBL

Jiang Qing johti kulttuurivallankumousta

Pian maan yliopistot suljettiin, ja punakaartilaiset saivat matkustaa ja nukkua ilmaiseksi levittääkseen liikkeen propagandaa ympäri maata. Syksyllä 1966 paikkalaisviranomaiset ja puoluejärjestöt pyysivät Kiinan keskushallinnolta apua armottomia nuoria vastaan. Maata johtivat käytännössä kulttuurivallankumoukselliset Jiang Qing johdossaan.

Liike syytti paikallisviranomaisia epälojaalisuudesta ja innosti myös työläisiä lakkoihin ja kapinointiin, ja niin monille työpaikoille perustettiin omia punakaarteja. Tammikuussa 1967 miljoona työläistä syrjäytti Shanghain viranomaiset toimistaan. Mao usutti kapinallisia ottamaan vallan myös muissa paikoissa, ja sotilaat määrättiin tukemaan massoja. 

Taistelivat toisiaan vastaan

Kun kapinalliset alkoivat Maon hyväksynnällä ryöstellä armeijan asevarastoja, puhkesi kampanja täyteen kauheuteensa. Kapinallisryhmät ja punakaartit alkoivat sotia toisiaan vastaan kilpaillen siitä, kuka oli lojaalein Maolle. ”Vapautetussa” Shanghaissa myös tykit yhtyivät taisteluun, ja paikoitellen käytössä olivat myös taisteluveneet ja konekiväärit. 

Radikaalien nuorten kokous Shanghain lähiössä helmikuussa 1967. 

© Gamma-Keystone/Getty

Mao sanoi "seis"

Kesällä 1967 Kiina oli käytännössä sisällissodassa. Ison-Britannian Pekingin-lähetystö sytytettiin tuleen. Silloin Mao yhtäkkiä sanoi seis. Kapinallisia ja punakaartilaisia estämään pyrkineet sotilasjohtajat oli aiemmin vangittu tai tapettu, mutta nyt sotilaiden käskettiin avata tuli aseistautumaan tai toisten ryhmien kimppuun pyrkiviä kohti.

Armeijan palauttaessa järjestystä Mao matkusti ympäri maata ja yritti yhdistää keskenään taistelevia ryhmiä. Peking puhdistettiin seinäkirjoituksista ja vihaa lietsovista julisteista. Sotilaiden ja radikaalien poliitikkojen johtamat vallankumouskomiteat ottivat paikallishallinnon haltuunsa. 

Kansa näki jälleen nälkää

”Koko Kiina on punainen”, sanoi pääministeri Zhou Enlai, kun hän syyskuussa 1968 julisti vallankumouksen voittaneen. Zhou oli eräs harvoista kulttuurivallankumouksesta selvinneistä huippupoliitikoista, kiitos uskollisuutensa Maolle.

Kaupunkien opiskelijat pakotettiin muuttamaan maalle ja työskentelemään kulttuurivallankumouksen aikana aloitettujen viljelyhankkeiden parissa. 

© Sally and Richard Greenhill/Alamy/IBL

Zhoun oma tytär oli kuitenkin kulttuurivallankumouksen siihen asti vaatiman noin miljoonan kuolonuhrin joukossa. Useat heistä olivat tehneet itsemurhan sen jälkeen, kun heidän mielenterveytensä oli järkkynyt loputtomissa kritiikkikokouksissa, joita katsomaan kerääntyi tuhansia ihmisiä.

Koulutus ja tuotanto olivat pysähdyksissä, ja nälkä oli jälleen tuttu vieras varsinkin maaseudulla.

Myöhemmin samana vuonna ensimmäiset yli 15 miljoonasta punakaartilaisesta lähetettiin maaseudulle ”uudelleenkoulutettavaksi”. Monet viettivät siellä vuosia erossa perheestään ja vailla koulutusta sekä uramahdollisuuksia. Maon silmissä nämä nuoret olivat vain hyödyllisiä idiootteja, jotka olivat näytelleet roolinsa. 

Vähemmistöjä vainottiin

Samaan aikaan Zhoun voitonjulistuksen kanssa huipentui myös kampanja, joka tähtäsi vakoojien ja pettureiden puhdistamiseen maan virkamiehistön joukosta. Pelkästään Pekingistä ja Shanghaista löytyi satojatuhansia sellaisia. Myös uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä vainottiin. 

Zhou Enlai ja Richard Nixon tämän vieraillessa Kiinassa 1972.

© Pictures from history/Bridgeman/IBL

Vuosina 1968–69 Kiinan sotilasvoimat jahtasivat myös Mongolian itsemääräämisoikeuden kannattajia. Jahti meni niin hurjaksi, että Mao pysäytti sen henkilökohtaisesti. Viillellyt kielet, vedetyt hampaat ja puhkotut silmät olivat julmuuksia, joita sadattuhannet mongolit joutuivat kokemaan.

Lin Biaosta Maon seuraaja

Kiitokseksi uskollisuudestaan Lin Biao valittiin Maon seuraajaksi huhtikuussa 1969 pidetyssä yhdeksännessä puoluekokouksessa. Samassa yhteydessä puoluejohtoon valittiin useita sotilaita sieltä puhdistettujen siviilien tilalle. Juuri ennen kokousta Neuvostoliiton kanssa oli puhjennut rajakahakoita, ja vaikutti olevan vain ajan kysymys, että maiden välille puhkeaisi sota.

Lin käytti tilaisuutta militarisoidakseen Kiinaa. Kansalaisten kouluttamiseen ennen tulossa olevaa ”kansansotaa” käytettiin valtavia resursseja. Armeijan vallan kasvaessa Mao alkoi kuitenkin kyseenalaistaa puolustusministerinsä uskollisuutta. Useat Liniä lähellä olleet upseerit pakotettiin julkiseen itsekritiikkiin, ja paine Liniä kohtaan kasvoi. Syyskuussa 1971 hänen lentokoneensa putosi Mongolian yllä hänen yrittäessään paeta perheineen. 

Nixon Kiinassa 1972

Kuoleman jälkeen levisi huhu, jonka mukaan puolustusministeri olisi suunnitellut vallankaappausta. Kiinan sorretut kansalaiset, jotka olivat aiemmin nähneet Linin lähes jumalaisena hahmona, eivät tienneet, mitä ajatella eivätkä uskaltaneet kysyä. Vielä yllättävämpi oli Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin vierailu helmikuussa 1972. Pian sotilaat vetäytyivät parakkeihinsa, ja kampanjan pahin vaihe näytti olevan ohi.

Jiang Qing oikeudessa vuonna 1980 Deng Xiaopingin noustua valtaan. 

© Sovfoto/UIG/Getty

Suljettujen ovien takana valtataistelu kävi yhä kiihkeämmäksi. Jo Nixonin vierailun aikana Mao oli niin sairas, että tapasi Yhdysvaltain presidentin vain kerran. Kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuisi Maon kuoleman jälkeen. 

Neljän kopla

Vuonna 1973 Jiang Qing liittoutui kolmen äärivasemmistolaisen kassa. Joukko tuli tunnetuksi ”neljän koplana”. He aikoivat jatkaa luokkataistelua uudistusten sijasta.

Myös Zhou Enlain terveydentila huononi Maon kiellettyä häneltä pitkälle edenneen syövän hoidon. Lisäksi pääministeri oli ”neljän koplan” jatkuvien hyökkäysten kohteena. Tasapainottaakseen puolueen riitelevää johtoa Mao palautti Deng Xiaopingin huipulle vuonna 1974. Suurin osa Maon vastustajista oli kuollut kulttuurivallankumouksen aikana, mutta Deng oli viettänyt suurimman osan ajasta maaseudulla sijaitsevassa traktoritehtaassa. 

Deng Xiaoping

Jiang Qingin lukuisista pyynnöistä huolimatta Mao ei koskaan ollut antanut määräystä tappaa Dengiä, mutta koska hän kritisoi liian kovaan ääneen ”neljän koplaa”, hän menetti jälleen poliittisen vaikutusvaltansa vuodenvaihteessa 1974–75.

Kiinan johtajat ja kuollut Mao. Vasemmalta Maon seuraaja Hua Guofeng, varapuheenjohtaja Je Jianying ja Deng Xiaoping.

© Keystone/Zuma/IBL

Kun Zhou Enlai kuoli syöpään keväällä 1976, sadattuhannet pekingiläiset osoittivat surunsa avoimesti. Se oli selvä merkki ”neljän koplalle”. Jiang Qing sai Maon tuella ajettua ihmismassat kaduilta, mutta oli selvää, että kiinalaiset olivat kyllästyneet jatkuviin kampanjoihin. 

Maon kuolema

Juuri ennen kuolemaansa 9. syyskuuta 1976 Mao nimitti seuraajakseen verrattain tuntemattoman Hua Guofengin. Pian Deng, jolla oli vahva tuki niin puolueessa kuin armeijassakin, oli syrjäyttänyt Huan ja ”neljän koplan”.

Dengin varmistettua valtansa Lin Biao, Jiang Qing ja hänen ryhmänsä saivat kantaa syyn kulttuurivallankumouksesta. Jiang Qing tuomittiin kuolemaan vuonna 1981, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi. Vuonna 1991 hän teki itsemurhan hirttäytymällä sellissään.

Ehkä sinua kiinnostaa...