Umar (etummaisena) johti muslimiarabien levittäytymistä kymmenen vuoden ajan.

Kalifaatin  nousu

Vain muutamassa vuosikymmenessä profeetta Muhammadin vuonna 632 tapahtuneen kuoleman jälkeen hänen seuraajansa olivat luoneet yhden suurimmista imperiumeista maailman historiassa. Bysantti tai Persian imperiumi ei kumpikaan pystynyt vastustamaan uskonlujia arabisotureita.

lauantai 3. helmikuuta 2018 teksti Magnus Västerbro

Sitä on kutsuttu merkittävimmäksi yksittäiseksi taisteluksi maailman historiassa. Kuitenkaan siitä ei juurikaan tiedetä länsimaissa. Paikkana oli mäkinen maasto lähellä Yarmouk-jokea, noin 60 kilometriä kaakkoon Golanin kukkuloista, nykyisellä Israelin, Jordanian ja Syyrian rajalla. Elokuun alussa vuonna 636 täällä kohtasi kaksi jättimäistä armeijaa – ensin käytiin pienempiä taisteluita, samaan aikaan kun joukot kokoontuivat. Sitten alkoi valtava taistelu, joka jatkui alati voimistuen seitsemän päivää. Yhdessä taistelukulmassa oli Rooman armeija, joka koostui vähintään 50  000 miehestä. Länsi-Rooma oli kaatunut yli kaksisataa vuotta aikaisemmin, mutta valtakunta oli säilynyt edelleen idässä, ja sen keskuksena oli mahtava Konstantinopolin kaupunki.

Myöhemmässä historiankirjoituksessa valtakuntaa kutsutaan usein Bysantiksi, mutta sen ihmiset halusivat kutsua itseään roomalaisiksi. Heillä oli historiaa takanaan ainakin tuhat vuotta, aina Rooman tasavallan alkuaikaan asti.

Herakleios vastaan Khalid ibn al-Walid

Heidän edessään oli huomattavasti pienempi armeija, ehkä puolet kooltaan, ja se koostui arabitaistelijoista, jotka olivat kerääntyneet islamin lipun alle valloittaakseen maailman. He olivat lähteneet ratsastaen Arabian niemimaalta ilman erillistä ilmoitusta ja tunkeutuneet rikkaaseen Syyriaan. Siellä he olivat saaneet monia voittoja nopeasti, muun muassa valloittamalla tärkeän Damaskoksen kaupungin. Siksi Rooman keisari Herakleios oli kokenut olevansa pakotettu marssimaan heitä vastaan. Herakleios laittoi kaiken yhden kortin varaan – koko keisarillinen armeija oli koolla, jotta odottamaton haastaja saataisiin tuhottua kertaheitolla.

Muslimijoukkoja johti Khalid ibn al-Walid, kenraali, joka jäi historiaan yhtä taitavana sotapäällikkönä kuin Aleksanteri Suuri, Hannibal tai Napoleon konsanaan. Pitkän uransa aikana sotapalveluksessa hän osallistui kertoman mukaan lähes sataan taisteluun, eikä häntä koskaan ollut voitettu.

Arabisotureiden varustus riippui heidän asemastaan ja varallisuudestaan. Vasemmalla olevalla johtajalla on kypärä ja haarniska, jousimiehellä tavalliset vaatteet. 

© Angus McBride/Osprey

Jarmukin taistelu kesti seitsemän päivää

Rooman armeija oli määrällisesti ylivoimainen, ja se kävi hyökkäykseen. Kurinalainen vastustaja painoi aluksi muslimijoukot takaisin. Seuraavana päivänä, tiettyjen lähteiden mukaan, Rooman voitto oli ollut lähellä, sillä arabien rintama alkoi horjua ja näytti olevan romahtamassa. Legenda kertoo, että arabileirin naiset olivat silloin tulleet kiireesti Hindin – kuolleen profeetta Muhammadin erään vaimon – johdolla torumaan pakoaikeissa olleita miehiä ja kehottaneet heitä taistelemaan kuolemaansa saakka.

He pitivät lopulta asemansa. Yöllä arabijoukot saivat koottua rivinsä uudestaan, ja taistelu jatkui. Hitaasti Rooman hyökkäys alkoi laantua, ja aloite siirtyi arabien puolelle. Seitsemännen päivän aamuna Khalid ibn al-Walid komensi lopulliseen hyökkäykseen – ja Rooman armeija lyötiin. Sotilaat pakenivat, ja seurasi kauhea verilöyly.

Arabit – uusi mahti

Yhden taistelun myötä keisarin armeija oli hävinnyt, ja koko Syyria päätyi arabeille. Jos tapahtunutta kuvaillaan sensaatioksi, syyllistytään vähättelyyn. Uusi voima oli astunut maailmaan – arabit.

Viime aikoihin asti he olivat olleet lähes täysin tuntemattomia tai heitä oli pidetty merkityksettöminä barbaareina. Rooman sotakäsikirjassa nimeltä Strategikon, joka on luultavasti kirjoitettu myöhään 500-luvulla, kuvattiin yksityiskohtaisesti, mitä taktiikkoja piti käyttää kaikkia mahdollisia vihollisia vatsaan – frankkeja, lombardeja, avaareja, slaaveja ja turkkilaisia. Arabeja ei mainittu sanallakaan. Silti he olivat voittaneet aikansa mahtavimman kansakunnan. Miten se oli mahdollista? Ja mitä tapahtuisi seuraavaksi? Monet uskoivat, että heidän äkillinen hyökkäyksensa oli vain pian ohimenevä ryöstöretki. Osoittautui kuitenkin, että arabien toiveet olivat korkeammalla.

Muslimiperinteen mukaan enkeli Gabriel ilmestyi Muhammedille ja antoi hänelle sanoman Koraania varten.

Alkoi Muhammedista

Kaikki oli saanut alkunsa Muhammedista, joka toimi kauppiaana Mekan kaupungissa, strategisesti keskellä Arabian niemimaata. Muhammed, joka syntyi noin vuonna 570, kuului tärkeään Quraysh-heimoon, joka pitkään hallitsi Mekkaa. 40 vuoden iässä hän uskoi saavansa ilmestyksiä jumalalta, Allahilta, ja julisti itsensä profeetaksi. Hän esitti opin, jota alettiin kutsua islamiksi. Islamin viestin mukaan oli olemassa vain yksi jumala, eli Allah, ja että kyseessä oli itse asiassa sama jumala kuin se, jota juutalaiset ja kristityt palvoivat.

Muhammedin sanomaan, joka esiteltiin parannettuna versiona aiemmista opeista, sisältyy ajatus siitä, että lopun ajat olivat lähellä, ja että Allah pian tulisi tuomitsemaan kaikki ihmiset. Tähän saattoi valmistautua siten, että antautuisi jumalan tahdolle, eläisi hyvää ja myötätuntoista elämää jumalan pelossa – ja levittäisi Allahin sanomaa muille.


Kalifi Umar yhdisti muslimit

Tuolloin arabiaa puhuvat kansat olivat vahvasti pirstaloituneet ja usein riidoissa toistensa kanssa. Monien takaiskujen jälkeen Muhammed onnistui tekemään jotain mullistavaa. Hän yhdisti lähes kaikki heimot ja sai heidät hyväksymään oppinsa ainoana oikeana. Välittömästi profeetan kuoleman jälkeen, vuonna 632, hänen elämäntyönsä oli vähällä tuhoutua sisäisten levottomuuksien keskellä.

Sitten astui esiin kaksi Muhammedin lähintä miestä, hänen appensa, Abu Bakr, ja mies nimeltä Umar. Kalifi eli yhteisön johtaja Umar hallitsi islamilaista liikettä seuraavien vuosikymmenien aikana. Yhdessä muiden muslimijohtajien kanssa hän päätti käydä hyökkäykseen hallitsijoita vastaan Arabian niemimaan ulkopuolella.

Tämän päätöksen taustalla oli useita tekijöitä. Yksi oli uskonnollinen vakaumus, ajatus siitä, että islamin levittäminen koko maailmaan oli heidän kohtalonsa ja jumalan tahto. Muhammedin kerrotaan kuolinvuoteellaan kehottaneen seuraajiaan olemaan lepäämättä, ennen kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat tunnustaneet Allahin ainoaksi oikeaksi jumalaksi. Samaan aikaan arabiheimoissa vallitsi vahva sotimisperinne. Koska jokainen nyt kuului samaan uskontoon, ja heidän uskonsa kielsi heitä sotimasta toisiaan vastaan, oli suunnattava energia ulospäin – kotimaan rajojen ulkopuolelle.

Vuonna 732 frankkijoukot pysäyttivät muslimijoukot Poitiersissa. Muslimit hallitsivat kuitenkin osia Espanjasta aina vuoteen 1492 saakka.

© Getty

Myöhempi tutkimus on lisäksi osoittanut, että ennen koko prosessia, suuria arabinkielisiä joukkoja oli muuttanut pois alkuperäisiltä kotiseuduiltaan. Monet muuttaneista arabeista ilmoittautuivat auliisti mukaan, kun muslimiarmeija työntyi eteenpäin.

Bysantti ja Persia romahtivat

Kävi myös ilmi, että arabit astuivat näyttämölle ainutlaatuisen suotuisassa vaiheessa. Tuon ajan todelliset suurvallat, Bysantti ja Persia, oli sotineet vuosia keskenään. Ensin Persian joukot olivat tunkeutuneet syvälle Bysantin alueelle ja ryöstäneet ja tuhonneet kaiken matkalla Konstantinopolin porteille. Silloin kristitty keisari Herakleios julisti pyhän sodan, jossa persialaisia kuvattiin pahan kätyreiksi. Bysantti sai lopulta vakuuttavan voiton, mutta siinä vaiheessa molemmat jättivaltakunnat olivat perin uupuneita tuhoisan sodan seurauksena.

Kun arabien armeijat hyökkäsivät, suurvaltojen heikkoudet paljastuivat. Jarmukin taistelun häviön jälkeen suuri osa Bysantin valtakunnasta romahti kuin korttitalo, ja arabiarmeijat pystyivät nopeasti valloittamaan alueita, joita nykyään ovat Palestiina, Syyria, Irak ja Egypti. Arabien valloitusretket jatkuivat. Persian valtakunta voitettiin taisteluiden jälkeen, kun viimeinen saahi, Yazdegerd III, vuonna 651 tapettiin hänen paettuaan vihollisiaan.

Liikkuvat joukot

Voittoja saatiin uskomattomalla nopeudella. Monista tuntui, kuin kaiken takana olisi ollut jumalallinen tahto. Muslimijohtajat uhkuivat horjumatonta itseluottamusta.

Aluksi heidän armeijansa olivat suhteellisen yksinkertaisesti varustettuja, mutta miehet olivat kokeneita sotureita, tehokkaasti organisoituja, ja johtajina oli ammattitaitoisia komentajia. Toisin kuin vastustajansa, arabit olivat tottuneet elämään vaatimattomissa oloissa ja muuttamaan nopeasti. Usein heidän joukkonsa eivät ottaneet mukaan juuri mitään varusteita; jokainen soturi sai kuljettaa omat ruokansa, ja loput tarvikkeet hankittiin ryöstelyllä. Ketteryys ja nopeus yllättivät usein vastustajat.

900-luvulla Espanjaa johti Abd-ar-Rahmanin hovi Cordobasta.

© Getty

Umaijadien dynastia

Tulevina vuosina arabivallan laajeneminen jatkui, vaikka uudessa valtakunnassa puhkesi sisällissota. Kalifi Umar murhattiin, ja hänen jälkeensä seuranneet kaksi johtajaa tapettiin niin ikään melko pian. Yksi heistä oli nimeltään Ali, ja hän oli Muhammadin serkku ja vävy. Hänen kannattajansa loivat myöhemmin islamista oman version, joka tunnetaan nimellä ”shia”. Termi tulee ilmauksesta shia ali, Alin puolue, ja uusi versio erkani lopulta uudeksi liikkeeksi. Sisäiset taistelut päättyivät kuitenkin siihen, että miehestä nimeltä Muawija tuli uusi kalifi, ja näin valta siirtyi toiselle, voimakkaalle suvulle. Syntyi niin sanottu umaijadien dynastia.

Espanjasta Intiaan

Umaijadien aikakaudella, vuosina 661–750, muslimien imperiumi oli laajimmillaan. Idässä arabiarmeijat ylettyivät aina Intiaan ja nykyiseen Pakistaniin saakka. Näissä maissa vastustus oli kovaa, ja laajeneminen eteni aiempaa hitaammin. Lopulta uusi maailmanvalta sai kuitenkin kukistettua vihollisensa – muun muassa kiinalaisarmeijat – ja niinkin kauas kuin Samarkandiin perustettiin arabien varuskunta. Lännessä umaijadien soturit olivat päässeet koko matkan Pohjois-Afrikan rannikkoa pitkin aina nykypäivän Marokkoon saakka ja edelleen Iberian niemimaalle. Visigoottien valtakunta nykypäivän Espanjassa ja Portugalissa voitettiin kuin salamaniskulla, yhdellä sotaretkellä 711. Vasta nykyisen Ranskan puolella, Poitiersin taistelussa 732, umaijadien eteneminen saatiin pysähtymään.

Umma – kalifin valtakunta

Aikakauden lopussa kalifi johti Damaskoksesta käsin yhtenäistä muslimivaltakuntaa, nimeltä umma, josta oli tullut suurempi imperiumi kuin mitä edes Rooma oli ollut mahtavimmillaan.

Laajeneminen oli yllättänyt koko maailman. Ehkä vielä yllättävämpää oli kuitenkin se, että valloitukset saatiin pysymään. Ne kansat ja kansakunnat, joita arabimuslimikalifaatti nyt johti, näyttivät suurelta osin hyväksyvän uudet hallitsijansa.

Tuore imperiumi lainasi monia piirteitä edeltäjiltään, Bysantin ja Persian valtakunnilta. Valloitettujen kansojen annettiin monin tavoin elää kuin ennenkin – hallinto hoidettiin entiseen tapaan, mutta nyt arabit olivat hierarkian huipulla.

Arabiratsastajia Bagdadista 1200-luvulta olevassa kirjassa.

© Ullstein/All over Press

Lisäveroja pakanoille

Valtakunnan länsiosassa käytettiin kauan kreikkaa byrokratian kielenä, ja itäosissa sai kelvata persia, ennen kuin molemmat kielet hiljalleen korvattiin arabialla. Valloittajat asettuivat yleensä asumaan vastarakennettuihin kaupunkeihin tai uusille asuma-aluille rinnan alamaistensa kanssa. Suhteellisen kattava uskonnollinen suvaitsevaisuus vallitsi. Pakkokäännytyksiä ei juuri tapahtunut, mutta kaikilta ei-muslimeilta kannettiin ylimääräistä veroa. Kristityt, juutalaiset ja ne persialaiset, jotka noudattivat zarahustralaista oppia, saivat edelleen harjoittaa uskontoaan suunnilleen entiseen tapaansa.

Niinpä kesti varsin kauan, ennen kuin suurin osa ihmisistä uudessa muslimivaltakunnassa todella vaihtoi uskontoaan. Monen tutkijan mukaan se oli prosessi, joka todennäköisesti toteutui vasta noin vuonna 1000.

Tyytymättömyys kasvoi

Siinä vaiheessa muslimien yhtenäinen valtakunta oli jo historiaa. Umaijadien dynastiasta oli vuosien saatossa tullut yhä epäsuositumpi. Suunnattomia rikkauksia virtasi pääkaupunki Damaskokseen, ja hallitsijoiden tuhlailevaisuus ja ylellisyys herättivät vastustusta puhdasoppisemmissa muslimeissa, jotka halusivat palata askeettiseen islamin muotoon, eli siihen varianttiin, jonka ajateltiin olleen tavallista vuosisatojen ajan profeetta Muhammadin kuoleman jälkeen.

Bagdad korvasi Damaskoksen

Samaan aikaan kasvoi tyytymättömyys siihen etuoikeutettuun asemaan, joka arabeilla oli suunnattomassa valtakunnassaan. Islamin oppien mukaan kaikki muslimit ovat yhtä arvokkaita, joten erityiskohtelua ei saanut antaa vain arabeille, väittivät monet. Tyytymättömyys kasvoi, ja lopulta syntyi vallankumous. Valtaan nousi uusi dynastia, ”abbasidit”. He olivat taitavasti hyödyntäneet monien eri ryhmien turhautumista, mutta vallattuaan kalifaatin he menivät täysin omia teitään.

Uusi dynastia teki Bagdadista pääkaupungin, ja se muuttui maailman metropoliksi. Samalla abbasidien valtakunta lopetti arabien levittäytymisen, ja hiljalleen arabit menettivät valtaansa. Al-Andalus, nykypäivän Espanja, itsenäistyi, samoin kuin itäisimmät alueet. Pian oli mahdotonta kieltää muutosta. Yhtenäistä muslimien imperiumia ei enää ollut.

Ehkä sinua kiinnostaa...