Orkesterin harjoitus. Pompeo Massanin maalaus.

© Fine Art Images/Heritage/Getty

7 soitinta, jotka muovasivat

Ihmiset huomasivat jo varhain, että säveliä saa tuotettua muullakin kuin suulla. Luunpalat ja muut välineet ovat sittemmin kehittyneet hienoiksi musiikki-instrumenteiksi.

perjantai 24. marraskuuta 2017 teksti Tomas Blom

1. Vanhimmat sävelet ontoista luista

Tiettävästi vanhimmat säilyneet soittimet ovat luusta valmistettuja huiluja, joita esiintyy eri puolilla Eurooppaa. Ne ovat myöhäispaleoliittiselta kaudelta, noin 40 000 vuoden takaa, jolloin Homo sapiens alkoi ottaa manteretta haltuunsa neandertalilaisilta. Uusimpien tutkimusten mukaan vanhin on pieni linnunluinen huilu, joka on löydetty Etelä-Saksasta ja on peräisin noin vuodelta 43 000 eKr.

Huiluja on olemassa kahdentyyppisiä: poikkihuiluja, jossa ääni puhalletaan reunaa vasten – kuten pulloon puhallettaessa – ja nokkahuiluja, jossa puhalletaan suukappaleeseen (nokkaan), kuten nokkahuilussa tai kukkopillissä. Pan-huilu koostuu riviin asetetuista poikkihuiluista, joissa on eri sävelkorkeudet.

Nykyisin käytetty poikkihuilu on kaikista huilutyypeistä nuorin. Siinä suuaukko on huilun sivussa. Aluksi niissä oli vain yksi ilmareikä, ja niitä käytettiin sotilaallisissa yhteyksissä, joissa muusikot soittivat toisella kädellään rumpua. Mutta soitin kehittyi ajan mittaan, ja sen ääniala laajeni. Useat suurimmista säveltäjämme ovat säveltäneet teoksia poikkihuilulle, josta tuli 1700-
luvulla muoti-instrumentti.

Preussin kuningas Fredrik II Suuri on luultavasti yksi historian kuuluisimmista huilisteista. Hän myös sävelsi, mutta vähemmän suurin tuloksin.

2. Areenalta kirkkoon

Pan-huilua voidaan pitää urkujen edeltäjänä. Urut tulivat Eurooppaan Kiinasta 300-luvulla eKr., ja pari vuosisataa myöhemmin voimme lukea Ktesibiosin Aleksandriaan suunnittelemasta hydraulisesta vesiurusta. Antiikin roomalaiset käyttivät urkuja taustamusiikkina vahvistaakseen gladiaattorikilpailujen draamaattisuutta entisestään.

Kristityiltä tämän "pakanallisen" välineen omaksumisessa kestikin pitkään, mutta keskiajan loppuun mennessä niin tapahtui.

Kirkkourut kehittyivät entistä monimutkaisemmiksi: niiden laajalla äänirekisterillä voitiin luoda äänitehosteita aina linnunlaulusta ukkosmyrskyihin. Johann Sebastian Bachin Leipzigin Tuomaankirkossa soittamat mahtavat urut vaativat 5–10 miestä polkemaan niihin riittävästi ilmaa.

Sähkön keksiminen toi uruille lisää kehitysmahdollisuuksia, ja vuonna 1935 Laurens Hammond keksi sähköurut. Hänen urkumerkkinsä nimen voi yhä löytää sähköurkujen kyljestä.

3. Harpun juuret ovat 5000 vuoden takana

Raamattu kertoo Israelin kuninkaan Saulin huonon tuulen parantuneen, kun hän kuuli paimenpoika Daavidin harpunsoittoa. Todennäköisesti Daavid ei kuitenkaan soittanut harppua, vaan kinnoria, joka on lyyran kaltainen kielisoitin.

Lyyroja esiintyi monenlaisina versioina, kunnes harppu alkoi keskiajalla syrjäyttää niitä. Molemmat soittimet periytyvät luultavasti kuitenkin jousiharpusta, jonka synty on ajoitettu 3000-luvulle eKr. Mesopotamiaan. Sitä käytetään edelleen Afrikassa nimellä "adungu".

Nykyaikaisessa sinfoniaorkesterissa esiintyvä kultainen harppu on kehittynyt keskiajalta lähtien. Aluksi siinä ei ollut puolisävelaskelia, mutta ajan myötä siihen lisättiin yhä useampia kieliä. 1800-luvun alussa keksittiin polkimin varustettu harppu, joka mahdollistaa sävelkorkeuden kohottamisen jalan painalluksella. Nykyaikaisessa
konserttiharpussa on 46 kieltä ja
seitsemän pedaalia.

4. Cristofori kehitti pianon

Piano on yksi harvoista soittimista, joiden keksijä tunnetaan nimeltä. Hän oli Bartolomeo Cristofori, ja hän työskenteli Toscanan prinssin Fernando de' Medicin soitinseppänä.

Ennen 1700-lukua kosketinsoittimista käytössä olivat etupäässä spinetti ja cembalo. Niissä äänet tuottaa plektra tai metallinen kieli, joka näppäilee kieliä. Soitosta puuttuu dynamiikka, toisin sanoen niitä on vaikea soittaa vuorotellen hiljaa ja kovaa. Cristofori onnistui luomaan soittimen, jonka avulla soittoon tuli lisää vaihtelua, kun hän 1709 rakensi instrumenttinsa, jota kutsui nimellä "un cimbalo piano et forte".

Sen mekanismi toimi siten, että kun kosketinta painaa, huovutettu vasara iskee kieltä. Tällä tavoin äänenvoimakkuus riippuu voimasta, jolla kosketinta lyödään.

Pianoa on pidetty virtuoosien ykkös­instrumenttina. Aluksi pientä Wolfgang Amadeusta kuljetettiin pianon kanssa pitkin Eurooppaa hämmästyttämässä kruunupäitä sorminäppäryydellään, sitten Franz Liszt sai väkijoukot pyörtymään, nykyään Lang Lang soittaa pianoa Metallican kanssa.

Piano on löytänyt tiensä klassisista konserttisaleista myös viihdepaikkoihin, kuten bordelleihin sekä baareihin, joissa
jazz syntyi.

5. Kitara kehittyi vihuelasta

Kitara on laajalle levinnyt instrumentti, monista syistä. Se on erittäin helppo kantaa mukana ja siitä on helppo saada ääntä verrattuna esimerkiksi viuluihin. Virtuoositason saavuttaminen tässäkin instrumentissa vaatii kuitenkin harjoitusta. Kitaralla on myös sosiaalisesti mielenkiintoinen tausta.

"Espanjalaisen" kitaran, jota kitara useimmille ihmisille tarkoittaa, kehitti Antonio de Torres niinkin myöhään kuin 1800-luvun lopulla. Sen edeltäjiä olivat keskiaikainen kitara sekä espanjalainen vihuelan.

Eurooppalaiset merimiehet levittivät kitaran edeltäjiä ympäri maailmaa 1500-luvulta lähtien. Kitara on ajanut vuoristorataa yhteiskuntaluokkien välillä. 1600- ja 1700-
luvulla se oli yläluokan soitin, myöhemmin sitä on ajoittain pidetty köyhän luokan soittopelinä.

1900-luvun alussa Pelastusarmeija alkoi käyttää kitaraa, mikä vaikutti sen maineeseen laajemmissakin piireissä.

Kun rock'n'roll löi läpi 1950-luvulla, kitarasta tuli nuorison soitin, etenkin sen 40-luvulla kehitetyn sähköistetyn version ansiosta.

Kitaraa käytetään yhä useimmissa musiikin alalajeissa, ja kussakin sillä on omat virtuoosinsa. Andrés Segovian taituruus toi kitaralle paikan klassisessa musiikissa, kun taas Django Reinhardt ja muut tekivät siitä merkittävän jazz-instrumentin. Rockissa ja bluesissa löytyy lukuisia tunnettuja kitaristeja, kuten B.B. King, Jimi Hendrix ja Eric Clapton, jotka nostivat kitaran suosion sille tasolle, jota se nykyisin nauttii populaarikulttuurissa.

6. Kansanmuusikoilta virtuoosien käsiin

Viulua, kuten sen edeltäjiä viola da gambaa ja rebeciä, soitettiin kauan ennen kuin konserttisaleja ja "klassista musiikkia" oli olemassa. Sitä oli montaa sorttia, mutta 1500-luvun puolivälistä lähtien esiintyy maalauksia instrumentista, joka on silmiinpistävän samannäköinen kuin nykyaikainen viulu. Viulun sosiaalinen maine kasvoi, kun siitä tuli entistä kehittyneempi soitin.

"Maailman ensimmäiseksi viulunrakentajaksi" kutsutaan usein miestä nimeltä Andrea Amati, joka vaikutti Cremonassa 1500-luvulla. Kaupungissa näyttää olevan jotain erikoista, sillä parisataa vuotta myöhemmin siellä rakensivat upeita soittimiaan Andrea Guarneri ja Antonio Stradivari. Heidän viulujaan on säilynyt lukuisia, ja kun niitä joskus on myynnissä, niillä on tähtitieteelliset hinnat. Tähänastisista viuluista kallein on Guarneri, joka myytiin
16 miljoonalla dollarilla.

Viululla on ollut suuret virtuoosinsa. Yksi ensimmäisistä ja suurimmista oli Nicoló Paganini (1782–1840), joka kehitti soittotekniikkaa ja ohjelmistoa yleisön ihastukseksi.

Viuluja on olemassa kokonainen perhe erikokoisia. Siitä on myös erilaisia paikallismuunnelmia, kuten Norjan hardangerviulu.

7. Uutta keksintöä rakastettiin ja vihattiin

Vuonna 1822 17-vuotias berliiniläinen Friedrich Buschmann suunnitteli instrumentin, joka tuotti äänensä puristamalla ilmaa palkeista. Ilma liikutti useita metallikieliä, ja painikkeilla oli mahdollista päättää, mitkä niistä kuuluisivat. Hän kutsui soitinta nimellä handäoline, mutta ei ole epäilystäkään siitä, että hän oli keksinyt harmonikan eli haitarin.

Buschmannin keksinnön patentoi pian wieniläinen yritys, joka kutsui sitä accordioniksi, ja siitä tuli nopeasti suosittu: aluksi porvariston salongeissa, mutta ei kestänyt kauan ennen kuin se teki suuren läpimurtonsa koko teollistuneessa Euroopassa.
Se levisi edullisina yksi- ja kaksirivisinä muunnelmina postimyyntiluetteloiden kautta ja alkoi vakavasti kilpailla lauantaitansseissa pelimanniviulujen kanssa.

Esimerkiksi Ruotsissa tämä ­huolestutti kansanmusiikin ystäviä, jotka näkivät harmonikan uhkana "oikealle" pelimannimusiikille. ­Säveltäjä Hugo Alfvén halusi rikkoa kaikki harmonikat ja heittää ne sikolätteihin. Kulttuuripiirien vihamielisyys harmonikalle on osoittautunut pitkäikäiseksi. Kansa taas on aina rakastanut soitinta.

Ehkä sinua kiinnostaa...